Hilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.
Mutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.
"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut", puolustit Karinkanta. "Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa minun ajatukseni seminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin… Mutta tällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo… mitä sitten tekee, kun seminaariin vielä menee…"
"Ne ovat sinun ajatuksiasi", sanoi rovasti. "Sopimatonta on, että menet ärsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja…"
"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että opettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy pysyvän järjessään… Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa, joka olisi — kuinka sanoisin — luonnollisella tavalla kuollut… Mikä on tullut sairaaksi — keuhkotautiin ja siihen kuollut, — mikä taas on tullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut…"
"Se nyt on sattunut täällä, mutta…" sanoi rovasti.
"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle… Hänen terveytensä ei kestä raskasta opettajantointa… Keuhkotautista sukua on jo valmiiksi…"
"Niin", sanoi rovasti.
Mutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.
Eikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia ajatuksiaan kansakoulunopettajista.