* * * * *
Puolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.
Öisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven peitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta. Mutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden heinien mehevä lemu.
Yksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin monta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen tervastuli.
Hilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja oudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta, kylmältä ja kolkolta kuin hauta…
Tämmöistäkö se olikin oleva!
Pentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi nuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka, jonka puheet eivät olleet mistään kotoisin…
Hilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin kirjeen sisältöä…
Pettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa toivonut, että joku… ehkä kaikkikin… sanovat jotakin hyvää siitä hänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei sanaakaan puhunut kukaan…
Ja sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja ytimiin!