Hilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa, ja ennen hänkin… Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin yhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut…

Porstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan läpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa oli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.

Ei hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina ajelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään onnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä kangasteli hämäränä.

Hän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon ollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella…

Siihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita mielialojaan kuvaillut…

Mihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin…

Mutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei hän selville päässyt.

Hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi kurkusta.

VI

Oli jo eletty syksyyn.