VII
Hilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.
Vuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut ja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä lukukautta.
Hän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen hermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.
Pari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon työtä. Hän tuntee väsymystä.
Mutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät ajatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan… ja jostakin julmasta teosta tuntuu tunto häntä soimaavan.
Nyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti tehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta nyt on tullut raskas kivi sydämeen… Tunto soimaa siitä, että ylpeys esti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean Haukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun iltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt milloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.
Oli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan minkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut…
Ja tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin…
Mutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut tiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut…