Haukkavaara!
Hilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.
Näinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys, lapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt virtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä…
Suuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä tulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut. Muisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja pienten siskojensa hyväksi…
Nyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen pitkään vuoteen…
Pikku Laila parka!
Hänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen itkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin, aivan yksin…
Hän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat raatelevan… Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi, tuntunut minkäänarvoiselta… Pettymyksiä pitkin matkaa… ystäviä, joiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken…
Isänmaa!
Sen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä hän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta…!