Sivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin toverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut… Hän oli seminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu murhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt…
Mutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki kyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä piirre…
— Jos muut sortuvatkin… niin en sorru minä… minä taistelen kaikkea pahaa vastaan maailmassa… minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja kehoitan heitä… minä vihaan kaikkia miehiä… sillä heissä ei ole yhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut…
Hyi heitä! Ja hyi kaikkea!
Hän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.
Pitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen suurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli keskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia kilometrejä.
Hänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut — keuhkotautiin, oli hänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut vanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.
Kylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun puutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden hedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran alle… Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa kukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan…
Kun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi keinutuoliin.
— Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, — mietti hän itkunsa välissä. — Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet, pikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!