Sanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi porstuaan…
Piha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan joen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.
Melkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä mitään…
Vasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä väreitä kulkevan pitkin ruumistaan… Kauhea tuska raateli rintaa, ja hänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois… paeta jotakin kauheaa, saastaista, likaista…
Hän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin…
Luonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja ihanimmillaan kukassaan…
Hänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä…
Semmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että ajatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan kirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle vedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää jokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto… Vanha, harmaja ja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!
Ja hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän kuin äitiään… Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt elämässään…
Ja kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa äitiä kohtaan… — Tukkilainen… hurja ja maailman veijari… Mutta parhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa… Tuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli…