Olisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille aikoinaan ja nyt Sellille…
Kun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän istahti voimattomana rantatörmälle… Jos olisi laulaja Halminen silloin syksyllä tullut, niin… Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, mutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta… Kaikki kulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään… lapsuus… kansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin isänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot… niin… joiden hyväksi oli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata… Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli tehnyt?
Yhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla — pahassa, kavalassa maailmassa yksin… Miksi oli niin unohtanut kaikki, Lailankin?
Oliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että mieli teki pois kotoa…
— Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän työn, — muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen naimisestaan Kaupin lesken kanssa…
Niin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!
Mutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro ollutkaan hänen isänsä…
Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin verta!
Se ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein pyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi hänen luokseen.
"Elä toki tee itsellesi pahaa… äiti pelkää!" rukoili Selli.