Vasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä ja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.
Hän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi. Tuttavia voisi tulla vastaan…
Häntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään… Ei ollut yhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi levähtämään…
Mutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän kirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä, vaikka pihasalla näkyi ihmisiä.
Hän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään vastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä hevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.
Hän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.
Hevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja koetti kävellä joutuin ohi…
Mutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi suoraan laulaja Halmisen katseen… Se ei ollut kuin silmänräpäys, mutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin Halmisen… ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse köytetyt.
Muuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi kävellä majataloon asti.
Kun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään jutellen.