"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen", kuuli Hilma erään miehen sanovan.
"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni", kuului toinen sanovan.
Hilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon saliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.
X
Hilma on saapunut koululleen. Vasta sitten kun hän on vähän rauhoittunut, voipi hän ajatella, mitä hänen elämässään näinä viikkoina on tapahtunut…
Hänestä tuntuu niinkuin hän heräisi pitkästä, ilkeästä unesta, jolla ei todellisuuden kanssa ollut mitään tekemistä. Mutta sitä mukaa kuin hän voimistuu, sitä selvemmin hän käsittää, että kaikki onkin totta… armotonta, kivenkovaa todellisuutta… Totta on kodin häviö, totta on Sellin kohtalo ja totta on sekin, että hänen isänsä oli ollut kulkuri, lurjus… Mutta hirvein totuus on se, ettei hän mitään yrittänyt heidän hyväkseen, joita rakasti…
Hän alkaa syyttää itseään kaiken onnettomuuden alkusyyksi ja kuta enemmän hän uskossaan vahvistuu, sitä polttavammat tuskat vihlovat rintaa…
Miksei hän jäänyt seminaariin menemättä ja ruvennut Kaupille emännäksi? Koti olisi pelastunut… hän olisi voinut kouluun auttaa pienempiä veljiään ja kotipitäjässään hyvää vaikuttaa… sivistystä ja siveyttä… perustaa emäntäyhdistyksen ja olla kaikessa esimerkkinä nousevalle polvelle. Se olisi ollut jaloa elämää… kun toisten ja isänmaansa hyväksi… kotiseutunsa parhaaksi olisi elämänsä saanut uhrata…
Mutta näin…?
Ei mitään ollut saanut tehdyksi, joka tuntoa olisi viihdyttänyt… ei kerrassaan mitään…