Yhtäkkiä muistaa hän taas sisarensa, keltakutrisen Lailan, jonka kirkkaat silmät aina hymyillen häneen katsoivat…
Laila rukka! Yksin kavalassa, petollisessa maailmassa!
Ja niinkuin hukkuva oljenkorteen tarttuu, niin nyt Hilman sydämessä herää uusi ajatus pelastuksena ja lohdutuksena…
Hän lähtee hakemaan Lailaa… hän on saanut tietää mihin Laila metsäherran väen kera on muuttanut… hän hakee… etsii niin kauan, että kohtaa kultasiskonsa… tuopi hänet tänne kumppanikseen, ilokseen, lohdutuksekseen ja ystäväkseen elinajakseen…!
Se ajatus antaa hänelle voimaa ja toivo, että vielä voipi hyvittää ja parantaa sitä, jonka tiesi rikkoneensa, vahvistaa hänen uupunutta ja lannistunutta mieltään… Se toivo välähtää niin voimakkaana, että hän tuntee kuin uusi elämä pulppuaisi sydämessä…
Mutta sitä iloa ei kestä kuin hetkinen.
Sillä sijaan tulee yhtä arvaamatta hirveä, pelottava ja raateleva pelko Lailan kohtalosta. Hänen sairaassa, pelokkaassa mielessään syntyy kamala kuva siitä kurjuudesta, johon Laila on suurkaupungin vilinässä voinut hukkua…
Hän on näkevinään Lailan, sorean ja kauniin immen, herraspetojen ympäröimänä… Ne katselevat nälkäisin, nielevin silmäyksin kukoistavaa tyttöä ja viettelevät ja houkuttelevat… kullalla ja hopealla… Heidän hirveät himonsa kuohuvat eikä mikään rikos estä heitä niitä tyydyttämästä…
Orpo raukka, isätön ja äiditön, raiskataan ja jääpi yksin häpeään…
Kun Hilma kaikkea tuota kuvittelee, tulee hänelle semmoinen hirveä hätä, että sydän tuntuu rinnasta hyppäävän pois… Ei hetkeäkään enää saa menettää, ei silmänräpäystä kallista aikaa…!