Ja jännitys oli niin suuri, ettei muistettu enää viivaakaan, vaan kaikki kokoontuivat keskelle tietä.
»Pois viivalta!» muisti opettaja viime hetkellä huutaa.
Ja siinä samassa porhalsi Salkko viivan poikki väkijoukkoon ja hyppäsi ja hihkaisi kuin nuoret pojat…
»Hurraa!» huusi vallesmanni ja heilutti lakkiaan, ja muutkin hurrasivat.
Salkolle hurratessa saapui Mäenpään Arvikin, kiivaasti juosten, mutta luonnoltaan nolompana.
Mutta vallesmanni kehoitti Mäenpään Arvillekin hurraamaan, että »hyvin on Arvikin juossut, pitkään ja rikkomatta… kyllä kannattaa hurrata». Ja niin hurrattiin Arvillekin.
Mutta Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti, jotka olivat tarkastusmiehinä olleet Haapalan kilometritolpalla, olivat yhtäkkiä innostuneet ja lähteneet kilpaa juoksemaan Ojalaisen tienhaaraan ja väkijoukkoon päin… Ja riivatusti juoksivat melkein vierekkäin… Ollin-Mikko oli siepannut lakkinsa toiseen käteensä ja polki tiheään kuin ompelukone ja juostessaan porisi:
»Et saakeli soikoon jätäkään… jos olisin avojaloin… paksut kengät, sukat ja heinät…»
Eikä Alkotti suinkaan pystynyt Mikkoa jättämään. Puoli matkaa juoksivat rinnan, mutta kun Mikko kuuli, että hänelle huudettiin, ja näki, että Salkko viittoi molemmin käsin, potkaisi hän yhä vihaisempaan vauhtiin ja vilahti sivu Alkotin kuin varjo…
Ja kun miesjoukkoon pääsi, niin hyppäsi ja hihkaisi…