III
Juostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie, sillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.
Vihollisen mutkikkaan taipaleen olivat herrat hoksanneet, sen sanoivat kaikki.
Lähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen mäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava lähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle, myllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja siitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää, silmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat kuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella, oli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa oli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa louhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle, johon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui matka sinnepäin.
Jannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina Ollin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan lähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu Apunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri. Virnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran kylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä nilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää vaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli kahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson kautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.
Semmoinen oli juostava matka, kivikkoinen ja mutkainen.
Kun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni poistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.
Hitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä mitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia ja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin ei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen…
Mikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja monenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet hiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut puolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat, tahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista keikahtaisi…
Hän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin suoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä kohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn kouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä kukaan jaksaisi yli päästä… Rantakivet molemmilla törmillä olivat märkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen. Muu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti laskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata…