Mikko koetti… hyvin onnistui… jalat kuitenkin kastuivat, ja kuohuista räiskyi vettä rinnalle ja vasten silmiä…
Repo-ojasta Ylipään Vilhemin suoviljelykselle ei enää ollut kuin neljä viittakeppiä, mutta sekin väli oli kaulamätikköä ja pehmeää pounikkoa.
Mikko kävi rajassa asti, pitkän nilotun kuusirangan vieressä, ja palasi samaa tietä. Virnemäen piha oli melko tasaista, mutta aikaa sitä menisi siinäkin ennenkun sen kahteen kertaan mennen tullen juoksisi…
Alkoi jo vähän hämärtää, ja Mikko kiirehti suoraan Erkintarhan kautta
Välijänkän laitaan, josta maa alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi.
Sieltä hän päätti valita kiertotien itselleen. Kun muut tarpoisivat Välijänkän pehmeässä mudassa, kiertäisi hän vaaran laidatse ja joutuisi epäilemättä ennen Apunlaaksoon kuin toiset! Hän tarkasteli paikat valmiiksi, mistä juoksisi. Otti veitsen tupestaan ja teki pilkkoja puihin ja koetti sovittaa niin, että kiertotie tulisi mahdollisimman suora. Eräästä paikasta hän kiskoi katajapensaita pois tieltä ja merkitsi liukkaat laa'at, joihin maalähteistä itki lakkaamatta vettä. Niin pilkkoi hän suoraan Varpumäkeen, jonka pihalta jo sopi lähteä Välijänkkää kiertämään.
Päästyään lähelle Varpumäkeä hän seisahtui miettimään. Selvää oli, että vaikka vaaran laitaa tulikin pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki, kiertotie sittenkin oli edullisempi kuin liukkaan niljakat jänkän telat, joiden päällä ei pysynyt paras tukkilainenkaan.
Ja niissä mietteissään Mikko tuli takaisin ja meni mökkiinsä.
Oli jo hyvin hämärä elokuun ilta. Ei ollut enää kilpailupäivään kuin vajaa viikko! Jonakuna aamuna hän koettaa!
Ja tulisissa ajatuksissa valvoi Mikko vielä silloinkin, kun punertava kuu nousi Varpumäen pirtin takaa ja valaisi Mikon pirtin lattiaa.
Hän heräsi aamulla siihen, että kuului töminää ja huutoja. Ikkunaan rientäessään hän näki, että Erkkiläntarhan ison kiven päällä seisoi mies, taskukello kourassa…