Jannenmäkeen asti ei nähnyt muualta kuin kiven päältä. Senvuoksi kiipesivät pikkupojat pitkien petäjien latvoihin ja katsoivat sieltä, ja alhaalla maassa seisovat kysyivät vähä väliä:
»Eroittaako, kuka on eillimmäisenä?»
»Ei oikein eroita… yhtenä vilinänä on koko metsänranta ja
Jannenmäkeen vievä polku…»
»Entäs nyt?»
»Ei vieläkään… Ei muuta kuin vilkkuu ja vilkkuu…»
Hra Jatko kirjoitti: »Jännitys kasvoi niin, että pikkupojat kiipeilivät puiden latvoihin ja ilmoittivat sieltä kiihtyneille maassaolijoille, missä asti juoksijat milloinkin menivät…»
Juoksijat olivat ehtineet jo Jannenmäkeen, ja vauhti oli nyt jo kiukkuista, sillä tuli kysymys, kuka ehtisi ensiksi lähteelle ja ensiksi takaisin pyörtämään. Viittakepit veivät kuten sanottu vanhan Jannen ohrapellon ja perunamaan piennarta mutkaten lähteelle. Mutta nyt kun vauhdissa juoksivat eivätkä nähneet muuta kuin lähteen luona pitkän kuusirangan pystyssä ja sen latvassa valkoisen lakanan, eivät joutaneet piennarta mutkaamaan, vaan tömähtivät suoraa päätä peltoon ja siitä perunamaan poikki suoraan lähteelle. Ohrapelto taipui ja tähkät tutisivat kuin ankaran myrskyn kynsissä, kun mieslauma täyttä ravia siihen porhalsi. Perunamaasta nousi multa korkealle ilmaan, ja naatit lentelivät huiskin haiskin… Hirmuinen oli meno.
Vanha Janne näki kauhistuksen työn, ja hän riensi portaille, huusi ja kirosi ja uhkasi toimittaa linnaan kaikki.
Mutta juoksijat eivät häntä kuunnelleet, vaikka näkivätkin hänet kirkas kirves kädessä viuhtovan portailla. Ei ollut aikaa kenelläkään kuunnella, mitä vanha Janne huusi ja melusi, vaan äkkiä pyörähti jokainen lähteen luota takaisin ja lähti samoin perunamaan ja pellon poikki painamaan jälleen Varpumäkeä ja Välijänkkää kohden…
»Jo palaavat Jannenmäestä!» huusivat pojat puiden latvoista.