»Ettäkö sinäkin olisit ollut juoksija!» pilkkasi Alkotti.
Ollin-Mikko oli antamassa kiivaan vastauksen, mutta nyt oli jo Hietalan
Salomokin ehtinyt vertyä ja kerkisi sanomaan:
»Elkää luulko, pojat, Mikkoa patapuukoksi. Ennen nuorempana, kun
Mikko kilpasille toisten kanssa lähti, niin ei yksikään riittänyt…
Muistatko, Mikko, niitä aikoja!»
»Kyllähän ne ajat muistaa», myönsi Mikko, kovin hyvillään Hietalan
Salomon kiitoksesta.
Nyt syntyi yleinen puheenpauhu ja tinka. Vanhemmat miehet kehuivat Hietalan Salomoa ja Ollin-Mikkoa kylän parhaiksi juoksijoiksi ja vakuuttivat, etteivät tämänaikaiset nuoret miehet pystyisi niihin juoksuretkiin, joihin Salomo ja Mikko aikoinaan olivat pystyneet.
»Juostapa pimeänä yönä Venejärvessä mutkin…! Siinä on murtomaajuoksua… Saisipa koettaa Kolehmainenkin sen matkan», sanoi Varpumäen vanha Mikko.
Ja yhä siinä innostuttiin, sekä vanhat että nuoret, ja lisää joutilaita pihalle kokoontui, koska sunnuntai oli ja aikaa kullakin oleskella.
Rantalan Alkotti selitti siitä kilpajuoksusta, johon hän oli ottanut osaa ja saanut ensi palkinnon. Lyhyt tuo oli matkakin ollut, sata metriä vain.
»Semmoisella taipaleella ei vielä pääse täyteen vauhtiinkaan», arveli
Hietalan Salomo.
»Kuinkas pitkä se on sata metriä?» kysyi Ollin-Mikko. »Onko niinkuin tästä maantiehen?»