»Ei läheskään.»
Alkotti selitti sitten, että hän oli juossut tuon matkan niin ja niin monessa sekunnissa, ja niin ja niin monta sekuntia oli mennyt toisilta.
Ja yhä tingattiin. Ollin-Mikko muisteli:
»Silloin se oli. Oli näin kesä niinkuin nytkin. Taisi olla sunnuntaipäiväkin, muistaakseni. Satuin menemään kylälle, ja niin poikkesin Herralaan, jossa silloin oli kestikievari ja myytiin olutta niinkuin sahtia. Siellä oli kylän isäntiä, ja olutta maistellen istuivat kuistissa. Tuli tinka hevosten juoksusta. Tämä Hietalan Salkko sattui olemaan pihalla. Silloin Ounaan vanha isäntä, Ananias, joka aina oli suuri sanoissaan, väitti kovasti Herralaa vastaan ja huusi: 'Sinun hevosesi ei riitä tuolle Hietalan Salkolle juoksussa…' Toinenkin siitä nokkausi, lyötiin tusina olutta vetoa… Ja Salkko lähti juoksijan kanssa kilpaa… ja voitti kuin poika… ja annettiin olutta meillekin…»
»Niitä ei kannata muistella sellaisia», keskeytti Rantalan Alkotti
Ollin-Mikon selityksen.
Mutta Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kesken oli syntynyt tulinen tinka, ja nyt kuultiin Salkon sanovan:
»Vieläkin minä lyhyelle matkalle uskallan lähteä kenen kanssa hyvänsä — tästä miesjoukosta!»
Mäenpään poika, joka oli juossut ensi palkinnon, piti sitä suorana kunnianloukkauksena ja tivasi:
»Koetetaan! Minä olen se poika, joka uskallan!»
Nähtävästi ei Salkko ollut odottanut, että asiasta tosi tulisi, sillä hän ei ensin vastannut mitään, mutta Ollin-Mikko, johon näytti juoksuhenki enimmin pystyneen, alkoi kehoittaa: