»Elä lähde pois!… Elä suutu!» huudettiin Kauppilalle. Mutta Kauppila tunki miesjoukon läpi ja kirosi, että tätä hän oli konsulentille sanonutkin…
Ja Kauppilan perässä läksi Maaherran Heikki, kylmänä miehenä, ja lausui mennessään:
»Mallikylään kyllä pystytään saamaan oma meijeri, jos niikseen tulee…»
Toiset jatkoivat vielä tinkaa. Pimeä tuli ja lamppuun pantiin tuli…
II
Vasta myöhään illalla palasi Ollin-Mikko mökilleen. Vaikka hän oli ollut syömättä koko päivän, ei häntä nälkä hätyyttänyt, sillä niin hyvillään hän oli.
Hyvillään siitä, ettei meijerin paikasta ollut päästy yksimieliseen päätökseen. Se huvitti häntä. Sillä Mikko, samoin kuin kaikki muutkin mökkiläiset, oli vannonut ikuisen vihan kaikkia meijereitä ja meijerituotteita vastaan. — Kun niiltä hajoaisi koko homma! — mietiskeli hän, kotimökille päin kävellessään. — Kun oikein riitaantuisivat — ja siltäpä alkaa näyttää, — kunnes koko heidän osuuskuntansa hajoaisi ja loppuisi koko meijerihomma, niin että täytyisi jokaisen pitää maitonsa kotonaan ja kirnuta voinsa niinkuin ennenkin… Sitten sitä saisi köyhempikin taas oikeaa karjanantia… Taikka jos nyt ensiksi tulisi joku vahinko… palaisi poroksi tuo Rantalan mäkitupa, jossa sitä kirottua myllyään jauhattavat… Hän oli jo ehtinyt Ison-Herralan kohdalle ja muisti samassa, että nyt se oli Herralasta piimän saanti loppunut. Hän kirosi tunnossaan nyt Herralan isännän ja emännän, joita tähän asti oli maailman parhaimpina ihmisinä pitänyt. Herralan väki oli Mikon mielestä ollut ainoita ihmisiä koko kylässä, jotka kristityn nimen ansaitsivat… — Vaan niin on nyt, kuulemma, saanut piru heidätkin valtaansa, että jo liittyivät meijeriin, vaikka kesällä vielä emäntä vakuutti, ettei ruveta heiltä maitoa meijerissä käyttämään, vaikka kultaisin kielin pyytäisivät… Mutta ahneuden paholainen ja rikkauden rietas on heidänkin silmänsä sokaissut ja heidän omantuntonsa pimittänyt…
Niin Mikko mietti Herralan sivu kulkiessaan. Ja hän muisti, että hän aamulla oli ryystänyt pyttynsä pohjasta viimeisen piimätilkan, joka oli vielä jäännöstä Herralan vanhankansan piimästä… Kuinka käynee tästäpuolin? Sitä kurnaaliahan sitä kyllä saisi joka talosta, mutta sitä ei hän suuhunsa pane, vaikka metson vanhaksi eläisi! Niin olivat vannoneet kaikki muutkin varpumäkeläiset, ja valansa olivat pitäneet. Jos taloihin töihin menivät, niin vanhanajan piimää piti olla särpimenä, muutoin lähtivät pois… Työväki se nyt tänä maailman aikana komenteli ja komteerasi!
Isoa-Herralaa olivat kaikki mökkiläiset ylistäneet, ja kaikille toisille talollisille kehuneet, että siinä talossa eletään ja tullaan toimeen paremmin kuin missään muualla, vaikkei vietykään maitoa meijeriin…
Mutta nyt!