Sitä hän ei saanut, sillä Erkkilän Anaski tikasi heti vastaan, että tässä on nyt valta puhua muillakin kuin Maaherran rikkaalla…
Ja niin haasteltiin, poikettiin kauas pääasiasta, niin että kun perässä puhuttiin Torniojoen kevättulvasta, oli oven suussa puhe siitä, tuleeko pakkastalvi niinkuin vanhat miehet ennustavat ja merkit maassa ja taivaalla näyttävät.
Ja aika kului. Marraskuun lyhyt päivä alkoi jo hämärtää, eikä mihinkään päätökseen ollut päästy. Joku esitteli, että äänestettäisiin, mutta toiset vastustelivat ja sanoivat, että yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se on kaikille mieluinen. Ja niin jäi äänestäminen.
Yhä jankattiin ja molemmin puolin ruvettiin sukkeluuksia ja pikku pilkkaa jakelemaan.
Miehet jakaantuivat kahteen puolueeseen. Sipillan kylän miehet, osa heinärantalaisia ja kaikki syrjäkyläläiset puolustivat meijeripaikaksi Varesmäen Josefiinan lammashakaa. Mutta Mallikylän miehet, savukyläläiset ja osa heinärantalaisia taas väittivät kiivaasti Pikku-Herralan palstan puolesta.
Kun jo alkoi olla hämärä pirtissä, nousi vihdoin kirkonkylän Kauppila seisomaan ja alkoi puhua. Hän selitti laajasti ja perusteellisesti, kuinka tärkeä tämä kysymys oli kaikille osuuskunnan jäsenille. Englannissa oli voi verrattomassa hinnassa, eikä ollut pelkoa, että se laskisi. Nyt kun oli niin pitkälle päästy, että rakennushirret olivat paikallaan Pikku-Herralassa, ja kaikin puolin asiat muuten olivat reilassa, piti jokaisen ymmärtää, että tämmöinen turha tinka ja väittely vahingoitti kaikkien yhteistä asiaa…
»Pian ne hirret siitä siirretään», keskeytti hänet Erkkilän Anaski. »Ja kenen luvalla ne hirret on Pikku-Herralaan ajettu? Siinä on kysymys!»
Anaskin puoluelaiset remahtivat nauramaan, että jo oli sukkela ja viisas mies tuo Erkkilän Anaski.
Mutta siitä suuttui kirkonkylän Kauppila, painoi naapukan päähänsä ja tuimana miehenä läksi pyrkimään ulos.
»Tehkää niinkuin tahdotte! Rakentakaa meijeri vaikka keskelle Tornionjokea! Minä en puutu, en sekaannu. Minä kyllä saan voini myydyksi…»