Heistä tarttui väittelyinto muihinkin, ja yhtäkkiä oli koko pirtti yhtenä ainoana äänimerenä. Katkonaisia sanoja ja lauseita kuuli Ollin-Mikko oven suuhun. Toiset huusivat Pikku-Herralaa, toiset Varesmäen Josefiinaa. Vettä, kaivoja, vesijohtoja, jokia, järviä kuuli Mikko mainittavan, kuuli jonkun huutavan, että Pikku-Herralassa on niin pehmeä maakin, ettei kanna raskasta meijerirakennusta.
»Ollapa Atlantti tässä lähellä», kuuli Mikko Ponkalan Sakarin huutavan väkijoukkoon. »Siellä sitä olisi pojat lientä mille meijerille hyvänsä… Silloin kun minä palasin Ameriikasta…»
Mutta ei kuunnellut kukaan, mitä kokemuksia Ponkalan Sakarilla oli Atlantilta. Kuitenkin selitti Sakari, ja Mikko ymmärsi, että paljon oli vettä Sakari eläissään nähnyt.
Vähitellen alkoi kuumuus ja paha ilma hätyytellä pirtissä olijoita, ja kun kukin oli selittänyt ja huutanut, minkä sielu oli sietänyt, niin jo hikipäässä tunkeusi ulkoilmaa haistelemaan ja tullessaan mainoi, että jopa on kuuma tuolla pirtissä. Mutta yksikään ei ollut joutanut toistansa kuuntelemaan; silti oli jokainen puhunut.
Kun pauhu vähän taukosi (ja se oli merkki, että parhaat puheet oli pidetty), huusi Erkkilän Anaski, jotta kuului ihan pihalle asti:
»Jaa… Näyttäkää minkälaisen lausunnon konsulentti on antanut meijeripaikasta!»
»Se on lyhyesti niin, että hän puoltaa Pikku-Herralan palstaa, joka ehdottomasti onkin sopivin…»
Mutta kun puheenjohtaja sen oli sanonut, nousi uusi melu, entistä äkäisempi. Erkkilän Anaski ponnahti seisomaan, huitoi molemmin käsin ja selitti. Mäenpään Ulrikin naama punotti, ja hiki tippui pitkin poskia, kun hänkin sakeimmassa miesjoukossa teuhasi…
Ja kaikki Sipillan kylän miehet huusivat samoin kuin Anaski ja Ulrikki, että ei ikäpäivänä sitä meijeriä Pikku-Herralan palstalle rakenneta…
Mutta jo kiivastuivat Mallikylän miehetkin, ja Maaherran Heikki, joka oli kahden kylän rikkain mies ja lukuisimman karjan omistaja, huusi puheenjohtajalle, että hän tahtoi puheenvuoroa…