IV
Joulun aikana tuli tulipalopakkaset. Vihaiset, purevat viimat puhalsivat suoraan tuntureilta, ja taivaanrannat heloittivat kuin kattilan kylki. Ei ollut koko kylässä niin rohkeaa miestä, joka pahimpina pakkaspäivinä olisi metsään uskaltanut. Aamusilla, kun Ollin-Mikko ikkunansa yliruudun läpi silmäsi kylälle, oli koko kylä yhtenä ainoana savupatsaana. Ilma helisi, ja metsistä ja vaarain kupeilta kuului pauketta.
Mikon pirtti oli lämmin, mutta pakkasten yhä kestäessä alkoi siihenkin aamupuoleen kylmä tunkeutua. Mikolla oli kuitenkin pino pirtin päässä…
Muissa mökeissä oli surkean surkeata, ja huonoa kuului kylältäkin. Kerrottiin monessa talossa olevan navettain kovin kylmiä, ja toisissa taas olivat kaivot kuivuneet. Ja ne, jotka sanomalehtiä lukivat, tiesivät kertoa, että muualla olivat pakkaset vielä kovemmat. Tukkityömailla, kaukana kiveliössä ja tunturien takana, oli tukkityöntekijöillä suuri kurjuus ja hengen hätä. Pakkasessa särkyivät reet ja katkeilivat kirvesvarret, ja huhuja liikkui, että tukkilaisia oli paleltunut kuoliaaksikin.
Eino, joka aikansa kuluksi kulki raittia, toi tullessaan näitä uutisia Mikollekin. Eino oli nytkin, uudenvuoden pyhänä, istuskellut Ojalaisessa ja kuunnellut, kun lehdistä luettiin pakkasen ankaruudesta ja sen tuhotöistä. Kun hän nyt illan tullen palasi kotimökille, oli siellä Mikolla vieraana Varpumäen Israeli ja Manta ja Virnemäen Kaisa.
Einolla oli paljon kerrottavaa. Ensiksi selitti hän, mitä lehdet olivat tienneet pakkasesta.
»Kolme miestä oli tuotu tukkimetsästä Rovaniemen sairaalaan… Kahdelta oli kädet paleltuneet, kolmannelta jalat…»
»Voi hyvä isä sentään!» huokasi Virnemäen Kaisa. »Kuinka lienee käynyt meidän Heikillekin, kun ei mitään kirjoita ja sinne Lipakkaan päin aikoi tukinajoon…»
»Joo, joo… Kovaapa kuuluu», arveli Israeli.
»Kumma, että menevätkin metsään semmoisilla pakkasilla… Pitäisipä se täysijärkisen ymmärtää», sanoi Mikko.