Tuli viimein käräjäin aika. Ollin-Mikko ja muutkin Varpumäen mökkiläiset olivat kovin uteliaita, ja Mikko meni jo asiainjakopäivänä käräjäpaikalle kuulemaan, minä päivänä Maaherran—Erkkilän juttu tulisi esille. Paitsi Mikkoa oli siellä paljon muitakin uteliaita.
Ja kun se päivä valkeni, jolloin asiaa piti käsiteltämän, nousi Mikko jo tavallista varemmin penkiltään. Hän potkaisi Einoa kylkeen ja komensi lähtemään Ojalaisesta piimään, sillä Mikko aikoi syödä ennen käräjäpaikalle lähtöä. Mutta Eino urisi ja kääntyi toiselle kyljelle, arvellen:
»Elä potki siinä… Mene itse piimään…»
Ei uskaltanut Mikko enää toista kertaa potkaista. Eino oli näinä vuosina kasvanut ja vankistunut, jotta jos hän suuttuisi ja ottaisi kauluksesta kiinni, niin alakynteen Mikko ottelussa joutuisi.
Hän läksi itse Ojalaiseen piimän nountiin ja söi sitten vankasti, Einon yhä kuorsatessa.
Suksilla hän läksi käräjille. Heti hänen pirttinsä porrasten edestä alkoi vihainen myötäle Varesmäen Josefiinan vainiolle. Kun Mikko heti matkaan lähtiessään potkaisi kipakasti, saivat sukset sellaisen vauhdin, että Mikko kiiti kuin lintu aina Josefiinan lammashakaan asti; siellä vauhti vasta pysähtyi lähellä niitä kiviä, jotka Erkkilä oli siihen meijerirakennusta varten ajattanut.
Tiellä näkyi olevan muitakin käräjillemenijöitä. Vallesmanni ajoi kauppiaan kanssa, ja heidän jälessään Pitkärannan Juvani, jolta piikansa kuului haastaneen lapsen eläkettä. Näkyivät olevan lautamiehetkin liikkeellä, käräjille päin menossa ja sikari suussa röyhennellen.
Mikko hiihteli suoraan peltojen poikki ja saapui käräjätalon pihalle samaan aikaan kuin nimismies ja kauppiaskin.
Pitäjäläisten tupa oli väkeä täpösen täynnä ja piha hevosia. Yhtenä ainoana äänenä oli koko tupa. Mikko näki Maaherran Heikin istuvan kahvipöydän luona, Horsluntin, asianajajansa kanssa. Keskenään näyttivät siinä juttelevan hiljaisella äänellä. Maaherran suu oli hymyssä, mutta Horsluntin viisaan otsan poikki kulki syvä ryppy niinkuin pellon oja. Uunin luona istuivat Erkkilän Anaski ja Nälhuuti, jota yleensä pidettiin yhtä etevänä asianajajana kuin Horsluntiakin.
Mikko hankki itselleen istumapaikan penkin päästä, pani piippuunsa ja alkoi tehdä havaintojaan. Kuiskailevan näkyivät keskenään Erkkilä ja Nälhuutikin, ja Erkkilä väliin nauraa hohotti. Mikko ymmärsi, että molemmat, sekä kantaja että vastaaja, olivat ottaneet asianajajan. Maaherra näkyi enemmän luottavan Horsluntiin, joka oli vanha ja viisas asianajaja ja monet jutut voittanut sekä kihlakunnassa että kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissakin. Erkkilä taas piti Nälhuutia parempana. Nälhuuti oli tunnettu sukkelasanaiseksi vääristelijäksi ja oli monta kertaa saanut muistutuksia valehtelemisesta.