Päivät menivät, ja pian oli käsissä se päivä, jona konsulentin piti saapua Rantalaan meijeririitaa ratkaisemaan. Oli jo kevätpuoli talvea, ja päivät olivat pitkiä.
Varpumäkeläisten kirjeestä eivät saaneet syrjäiset vihiä, vaikka kyllä kylällä huhuttiin, että Varpumäen Manta oli jonnekin kirjoittanut. Ollin-Mikon koko huomio ja elämä oli nyt niin kiintynyt asiaan, ettei hän joutanut mitään muuta tekemään. Odotteli vain sitä merkillistä kokouspäivää.
Vihdoin se tulikin, ja Mikko oli jo varhain aamulla liikkeellä.
Aikaisin olivat Sipillan kylänkin miehet lähteneet kokoukseen. Kun
Mikko pirtiltään suksilla painalsi menemään Varesmäen Josefiinan
lammashakaa kohden, seisoi siinä kivien luona kaksi miestä: Erkkilän
Anaski ja Mäenpään Ulrikki.
»Kas siinähän Mikko nyt on», tervehti Erkkilä Mikkoa. »Aioimme tästä juuri tämän Mäenpään Ulrikin kanssa lähteä sinua puhuttelemaan.»
Mikko jäi suksilleen seisomaan ja arveli:
»Joo, tässä minä…»
»Sinä, Mikko, joka olet ilmoisen ikäsi tässä Repovaaran laidassa asunut, tiedät todistaa, että noissa Varpumäen lähteissä on aina vettä! Me tarvitsisimme semmoisen todistajan tänään kokouksessa… tämän meijeripaikan vuoksi… ja jos lähdet todistamaan konsulentille, niin…»
»En minä lähde todistamaan», ärähti Mikko. »Viekää meijerinne muualle…»
»Mutta tiedäthän, että lähteissä on aina vettä, talvella ja kesällä», koetti Erkkilä houkutella.
»Mikäpä sen tietää», vastasi Mikko, ja sen sanottuaan läksi hän hiihtämään.