Sipillan kylän miehet ihmettelivät. Sillä Iso-Herrala oli vanhoillinen talo, jossa sitkeästi oli taisteltu »vanhan hapatuksen» puolesta, ja kiertelemässä oli huhu, ettei viedä Isosta-Herralasta maitoa meijeriin, vaikka voikilosta saataisiin viisi markkaa. Mutta niin oli nyt kuitenkin ihme tapahtunut ja viimeinenkin meijerin vastustaja ja kurnaalin soimaaja Iso-Herrala liittynyt osuuskuntaan. Se oli ollutkin näinä vuosina ainoa talo, josta Varpumäen mökkiläiset oikeaa eheää vanhankansan piimää saivat, ja ainoa paikka, jonka pihalla ei sallittu kuljetusastiain helinää ja kolinaa.
Siitä miehet nyt mielipiteensä lausuivat, kukin laillaan.
»Täytyi Herralankin liittyä meijeriin, kun viimetalvinen voi oli jäädä käteen eikä saanut myydyksi kuin polkuhinnasta», sanoi Erkkilän Anaski.
»Taisivat alkaa rahat muuttua lanteiksi», pisti Mäenpää.
»Vaan nyt se kyllä Herrala suorii rahaa eri tavalla», sanoi Ylipään
Vilhemi. »Siinä talossa on paljon lehmiä ja hyvässä kunnossa…»
Ja niin haastellen kävelivät. Kun saapuivat Varesmäen Josefiinan vainion kohdalle, alkoi Erkkilän Anaski selittää, että »tässä se on se oikea meijerin paikka… Tuolla vaaran laidassa on kaksi pulppuavaa lähdettä, joista jos vesijohto tehdään — ei koskaan lopu vesi, ja muutenkin on sopiva paikka…»
»Mutta Pikku-Herrala antaisi palstan ilmaiseksi», muistutti Ylipään
Vilhemi.
»Jaa, se ei kuulu asiaan», vastasi Erkkilän Anaski.
Pitkin kylää liittyi heidän joukkoonsa isäntämiehiä, niin että kun he lopulta Rantalaa lähestyivät, oli heitä iso joukko.
Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki olivat jääneet toisistaan jälelle ja keskustelivat omia asioitaan kahden kesken. Toiset, jotka kulkivat edellä, eivät kuulleet, mitä nämä puhelivat, mutta arvasivat, että meijerin paikasta on neuvottelua…