Irja sanoi sen äänellä, joka merkitsi, että hän otaksui Kanervaakin sellaiseksi pökkelöpääksi, umpisuiseksi ja lahjattomaksi naakaksi. Mutta silloin rovasti innostui selittämään Kanervan nuoruuden aikaa ja mitä mies oli kärsinyt ja mitä yrittänyt. Irja kuuli siinä selvää totuutta ja kummasteli. Kanerva oli jäänyt orvoksi. Koulunkäynti oli keskeytynyt, ja hän oli omin päin puuhaillen hankkinut vähäisen omaisuutensa ja tietonsa. Rovasti otaksui Kanervan teräväjärkiseksi mieheksi, joka pystyi… "Ja senhän muuten näkee hänen kirjoituksistaankin", lopetti rovasti.
Irja teeskenteli äänensä niin kummastelevaksi kuin suinkin kysyessään:
"Kirjoitteleeko hän myöskin?"
Ja rovastilta hän nyt sai kuulla, että Kanerva oli se Yrjö Kanerva, joka kirjoitteli sanomalehtiin.
Kun Irja illemmalla lähti, antoi rovasti hänelle sanomalehden, virkkaen:
"Tässäkin lehdessä esimerkiksi on syksystä pieni kuvaus, joka on hyvin sievä."
Irja kääri sanomalehden kokoon, pisti taskuunsa ja lausui niin välinpitämättömällä äänellä kuin voi:
"Vai niin. Voinhan sitä jolloinkin katsella, vaikka en juuri usein lue sanomalehtinovelleja."
Mutta päästyään tielle hän tunsi kummallista halua katsella ja arvostella sitä kuvausta. Olihan hän itse päättänyt kyhätä kuvauksen syksystä. Miten oli Kanerva tuntenut? Oliko osannut kuvata niin…?
Hän joudutti askeleitaan. Ilma oli kylmennyt, taivas käynyt tähteen, ja Irja näki kuun nousevan Vasuharjun kuusten takaa. Maisema oli kuin hopeoitu, ja leveän joen pinta välkkyi kuin suuri, kirkas järvi.