Kiireisin askelin hän nousi koulukartanoon, joka näytti niin juhlalliselta mäntyjen ympäröimänä, kun kuun valo herttaisesti valaisi sileää pihamaata.
Hän istahti keinutuoliinsa, avasi lehden ja huomasi kohta sen kellarikerrassa Yrjö Kanervan nimen, ja ensi palstalta hän luki: Syksyn kaihomieltä…
Se ei ollut pitkä kuvaus, mutta soma ja sattuva. Irja luki sen toiseen ja kolmanteen kertaan…
Niin hänkin oli ajatellut ja tuntenut, kuin Kanerva oli kuvannut. Mutta kuinka voi Kanerva niin tuntea ja niin kuvata? Täällä yksinäisyydessä ja erämaassa asuva talonpoika? Se oli Irjan mielestä niin kumman hienoa, niin hellästi sielua ja sydäntä hivelevää, niin alakuloisen surumielistä ja valittavaa. Mitä hän mahtoikaan ajatella, mitä tuntea? Kuinka voi olla mahdollista, että mies, joka on niin ruma ja raaka…?
Irjan tapasi kumma haaveilu, ja hän kuvaili mielessään, ettei se ollutkaan Kanerva, joka sen oli kirjoittanut, vaan eräs toinen. Hän oli hieno herra, pystykauluksessa. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, musta tukka, ja vartalo pitkä ja solakka. Hän se olikin kirjoittanut. Hän tapasi Irjan kuutamo-iltana, kertoi kaihojaan, ja sanoi, että hän oli sen kirjoittanut silloin, kun ensi kerran näki Irjan silmät…
Ja Irja haaveksi vielä pitemmälle, kunnes heräsi havaitessaan hienon herran olevan pappilan maisterin, joka oli luvannut rakastaa ja kuitenkin mennyt, riviäkään hyvästiksi jättämättä…
Hän tunsi kummallista, painostavaa ikävää, joka tuntui niin ruman raskaalta. Tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Melkein pelotti. Muut koulurakennuksessa asuvat ihmiset jo nukkuivat. Mutta Irja ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Ajatukset kaartelivat ristiin rastiin. Syntyi jos jonkinlaisia kuvia. Väliin toivoi, että pääsisi tuttavuuteen Kanervan kanssa. Pian hän viehättäisi Kanervan, siitä hän oli varma. Antaisi hänen rukoilla, kirjoitella rakkauenkirjeitä ja… olisi kumma nähdä semmoisen kömpelön miehen…
Hän hymähti ajatuksilleen. Olisi se vaihtelevaa kuitenkin tässä yksitoikkoisuudessa, hän ajatteli. Minkälainen pässi hän mahtoi olla, kun ei kertaakaan ollut käynyt koululla, vaikka kaikki muut naapurit olivat käyneet? Totta kai hän kuitenkin käy? Olisi hauska nähdä, onko hänellä vähääkään ihmistapoja?
Irja mietiskeli sinne tänne. Vihdoin suuttui itselleen. Päätti olla ajattelematta Kanervasta hyvää tai pahaa. Mitä hänellä oli sen miehen kanssa tekemistä? Köyhä talonpoika!
Mutta kun hän sammutti lampun ja sattui silmäämään ulos, näki hän kuun valossa alempana laaksossa Kanervan rakennuksen niin kumman sievänä ja huomasi pääikkunasta valon loistavan…