Mutta eräänä iltana hän alkoi aavistaa Kanervan oikeaa luonnetta. Hänelle selvisi se yhtäkkiä ja aivan arvaamatta. Kerran, kun hän lauloi jotakin surumielistä laulua, näki hän, että Kanervan vartalo vavahti ja että silmiin ilmausi outo tuli. Silloin hän päätti käyttää uusia keinoja.
Ja siihen sattuikin jouluaattona erinomainen tilaisuus.
Irja oli menossa pappilaan. Hän kuuli, että Kanervan pihalla valjastettiin hevosta, kuuli kulkusen ja aisakellon helähtävän ja eroitti Kanervan äänen. Hän hiljensi kävelyään, vetäisi hiuskiharan ohimolle ja sovitti lakkia. Hänen oli niin monen monta kertaa tehnyt mieli päästä ajelemaan Kanervan kanssa. Kerran hän oli siihen suuntaan puhunutkin, mutta Kanerva ei ollut ymmärtänyt taikka ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Jos hän nyt ajaa perään? Irja hyppäisi kannaksille ja pyytäisi päästä pappilaan asti…
Hän kuuli hevosen lähtevän pihasta, mutta kun oli niin kirkas kuutamo, ei hän viitsinyt silmätä, kääntyikö se pappilaan päin. Mutta pian hän kuuli hevosen lähestyvän takanaan ja kulkusen soivan kovemmin… Olikohan se Kanerva? Ja oliko yksin?
Kanerva se oli, ja yksin istui reessä. Irja hyppäsi iloisesti kannaksille ja kysyi kyytiä…
Mutta Kanerva pysäytti hevosensa, nousi reestä ja käski Irjan istua nahkasten alle. Itse hän yritti kuskipuolelle.
"Tulkaa toki itsekin tänne… kylmähän siinä tulee", sanoi Irja kuin paheksuen.
Kanerva hiukan hymähti, mutta Irja oli huomaavinaan hänen katseessaan samanlaisen oudon tulen kuin kerran illalla laulaessaan.
Hevonen käveli roimasti, häntä heilahteli aisasta aisaan ja tiu'ut soivat. Kuu kulki tuttuja teitään verrattoman kirkkaana ja kokonaisena. Ja leuto oli talvi-ilma.
"Kuinka tämä tuntuu hauskalta!" sanoi Irja haaveksien.