"Niin… nyt onkin niin mainion komea kuutamo ja leppoisa ilma talvi-sääksi", sanoi Kanervakin, mutta Irja oli kuulevinaan hänen äänessään hienoa vavistusta.
"Mutta minulta tämä ilo kohta loppuu, tuossahan jo on pappila…"
Irja tunsi Kanervan kääntyvän häneen päin ja melkein kuiskaamalla sanovan:
"Tulkaa vielä palanen matkaa. Nyt on niin kaihonkaunis ilta… juuri sellainen…"
Hevonen pisti pienen juoksun, ja samassa he olivat ohi pappilan tienhaaran.
"Minä rakastan tällaista kirkasta kuutamo-iltaa… kun näin saapi ajella ja tiu'ut soivat", sanoi Irja.
"Niinkuin minäkin. Minusta tuntuu kuin tuudittuisi hienoihin untuviin, kuin ajatukset saisivat toisen suunnan ja niinkuin koko elämä tuntuisi hauskalta unennäöltä", aloitti Kanerva.
Irja kuuli hänen puhuvan aivan vieressään, kuuli kuinka ääni väliin värähteli ja soi aivan erilaiselta kuin ennen. Ja Kanerva innostui ja lämpeni puhumaan. Hän haastoi kuin kirjasta luonnon kauneudesta, talviöistä, kevätaamuista ja syyskuun illoista.
"Te olette suuri luonnon ihailija", sanoi Irja lämpimästi.
"Milläpä orpo huvitteleiksen, ellei omilla tuumillaan, — millä vähäväkinen, ellei kehnolla voimallaan."