He olivat sivuuttaneet kirkon ja nousivat korkealle mäelle, jolta näki laajan kirkonkylän kuun valossa pitkin joen viettävää rantaa.
"Mihinkä te aiotte?" kysyi Irja.
"Käyn tuolla toisessa kylässä erästä ystävääni tapaamassa. Tulkaa mukaan. Emme viivy kauan. Annetaan Mustan juosta."
Kanerva tempasi ohjista, ja Musta läksi pistämään kiverää juoksua kirkonkylän läpi. Harja hulmusi korkealla luokan alla, kulkunen helisi, ja tiuku pauhasi.
Irja tunsi kummaa iloa, jota ei ennen muistanut tunteneensa. Kanervan vieressä tuntui niin hyvältä ja turvalliselta istua, varsinkin silloin kun Musta vilisti niin, että korvissa vinkui ja silmiin vedet kiskoi. Hän tunsi kuin sääliä Kanervaa kohtaan, tuota yksinäistä raukkaa…
Hän kääntyi Kanervaan päin… Irjasta tuntui kuin Kanervan ulkomuodossa olisi tapahtunut muutos. Ei hän näyttänytkään Irjan mielestä enää niin rumalta kuin ennen. Ehkä hänen kasvonpiirteisiinsä voisi tottua? Ehkä häntä voisi rakastaa?
Ja kun Musta asettui kävelemään, kysyi Irja:
"Mitä te ajattelette minusta?"
Hän tähtäsi Kanervaa suoraan silmiin; hän tiesi, että hiuskihara oli sievästi ohimolla ja että kasvot olivat herttaisen punan peittämät. Kanerva säpsähti kysymystä, loi pitkän tutkivan katseen Irjaan… ja näytti kuin hän olisi tarvinnut kaikki voimansa sanoessaan:
"Te olette ainoa nainen, jossa olen nähnyt elämänilon ja ihailemani surumielisyyden soveltuvan yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi."