Irja ei oikein käsittänyt, mitä Kanerva tarkoitti, mutta muista merkeistä hän päätti, että nyt hän oli voitolla, nyt hän oli saamassa aukenemaan suljetun sydämen… Melkein henkeä vetämättä hän toivoi, että Kanerva kietaisisi käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskaisi… ja vakuuttaisi…
Mutta Kanerva ei näyttänyt niin tekevän, hän hoiteli oikealla kädellään ohjia ja vasen oli reen perän takana, ja hän tuntui katselevan jonnekin kauas. Hän oli työntänyt lakin otsaltaan, joten Irja saattoi nähdä hänen kasvonsa vallan hyvin. Sivulta päin nähtyinä ne eivät olleetkaan rumat, vaikkeivät juuri säännölliset. Mutta suu oli tavattoman leveä, hiukset liian vaaleat ja poskiluut liian ulkonevat.
He ajelivat pitkän matkaa ääneti. Irja vertaili Kanervaa muihin, entisiin kosijoihinsa. Ruma oli Kanervakin, mutta rumempiakin hän oli nähnyt. Itselleen hän myönsi, että Kanervan kasvoissa oli jotakin miellyttävää varsinkin silloin, kun hän puhui. Tyly hän ei ollut. Mutta miksi hän pysyi noin ääneti ja noin kylmänä? Miksi hän ei voinut puhella rakkaudesta niinkuin muistakin aiheista? Oliko hän niin ujo ja kömpelö?
"Täällä tulee hyvin kaunis männikkö, jonka läpi tie kulkee… siellä on minusta niin hauska ajella", sanoi vihdoin Kanerva pitkän vaitiolon perästä.
"Vai niinkö? Semmoinen tie minustakin on hauska", sanoi Irja ja kumartui sivulle, nähdäkseen eteenpäin.
Tie nousi mäelle ja laskeusi syvään laaksoon, jossa männikkö alkoi kohota kahden puolen. Puut olivat valkoisen huurteen peittämät, ja tähdet tuikkivat ja kuu kumotti kirkkaasti niiden läpi. Jalasten alla narisi lumi, ja Musta hölkötteli tasaisesti…
Kanerva huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin jotakin muistoa karkoittaakseen.
"Mitä te nyt ajattelette?" kysyi Irja hiljaa.
"Sanoisinko sen teille? Te ehkä hymyilette, että täysi mies viitsii sellaisia ajatella."
"Voi, minä niin mielelläni kuulen teidän puhuvan! Se tuntuu niin hyvältä ja opettavalta. Te puhutte aina niin, että luulen omia tunteitani selviteltävän. Niin, sanokaa. Minä pyydän."