Irja pani ääneensä kaiken soinnun, katsoi Kanervaa hellästi silmiin ja taivutti päätänsä Kanervan käsivartta vasten.
"Ajattelin vain, kuinka nuorena sepitin tarinan kahdesta rakastavasta, jotka tämmöisenä kuutamoiltana matkustivat…"
"Niinkö? Se taisi olla kaunis tarina. Kuinka heidän kävi? Mistä he matkustivat?"
"Mistä he tulivat, sitä en ajatellut. He ilmestyivät järven jäälle, missä tikoitettu tie vei toiselle rannalle. Siitä ajelivat metsän läpi ja nousivat kiertäen vaaran laitaa, jossa kasvoi pitkää petäjikköä. Mutta kun he ehtivät vaaran toiselle puolelle, laskeusi tie sievän lammen vieritse, korven poikki pieneen punaiseen mökkiin. Sen mökin ikkunasta loistivat tulet… Se oli heidän oma pieni onnelansa…"
"Kuinka se lieneekään ollut kaunis tarina!"
"Olen sitten jälestäpäin monesti muistanut, kun yksin kuutamoöinä olen kulkenut, että onkohan yhtään ihmistä, joka ei ajattelisi samaa, joka ei haaveksien toivoisi, että kerran elämässä saisi niin matkata ja niin rakastaa…"
Kanerva lakkasi äkkiä puhumasta kuin pelästyen ja tempasi ohjista kiivaasti.
"Kas, kohtahan olemme perillä", hän sitten sanoi välinpitämättömällä äänellä. Mutta Irja iloitsi mielessään, sillä hän aavisti, että outo satumaailma, jonka hän luuli piilevän Kanervan sydämessä, tästä puolin vähitellen aukenenisi.
Molemmin puolin tietä kasvava männikkö loppui, ja tie nousi vähäiselle mäelle, jolla kahden puolen tietä oli mökkejä. Erään mökin luona Kanerva pysäytti hevosen, nousi reestä ja virkkoi:
"Tässä käväisen sisällä."