"Niin olen kuullut", vastasi hän vain välinpitämättömästi.
Kanerva naurahti.
"Minä arvaan, kuka teille on kertonut, ja voin hyvin kuvailla mielessäni, mitä ajattelitte, kun näitte minun vievän joulukostia… Se on kyllä tavallista, mutta minä olen vapaa."
Kanerva puhui semmoisella äänellä, ettei sopinut epäillä hänen sanojaan. Irjaa melkein hävetti epäluulonsa, ja viehättävästi hän virkkoi, kääntyen Kanervaan päin:
"Suokaa anteeksi, että jotakin epäilin. Nyt uskon mitä sanoitte."
Ja Kanerva kertoi, että kyläläiset olivat hänestä ja tuosta nuoresta naisesta, jonka Irja oli nähnyt ikkunan läpi, sepittäneet juttuja, joissa ei koskaan ollut mitään perää ollut. Irjan teki mieli kysyä, miksei Kanerva tosiaankin ollut voinut mieltyä tuohon naiseen, joka näytti niin kauniilta ja sorealta. Mutta hän ei saanut sitä kysytyksi. Kanerva näytti aavistavan hänen ajatuksensa ja virkkoi:
"Hän on kyllä kaunis, mutta meidän sieluillamme ei ole mitään yhteyttä, eikä hän tunne minua enkä minä häntä. Nyt on jouluaatto", sanoi hän sitten ja tempasi ohjista. Musta juosta vilisteli, niin että tierat lentelivät reen seviin ja vasten silmiä.
"Voi älkää, älkää ajako niin kovaa", pyyteli Irja.
"Annetaan mennä, koska on vehkeissä varaa. Hurja meno helpottaa sydämen toimintaa."
Ja Kanerva kiinnitti ohjia ja massautteli suullaan.