"Tästä teidän hevosestanne minä pidän oikein. Se on niin kauniin musta ja niin roima liikkeissään. Syksyllä jo, kun ajoitte kärryillä, huomasin, että teidän Mustanne on paljon sievempi muita hevosia. Muistatteko, kun ajoitte lyhteitä?" puheli Irja sulavasti.
"Hyvin muistan. Silloinhan minä teidät ensi kerran näin", sanoi
Kanerva ja huokasi.
Pappilan tienhaarassa Irja taputti Mustaa kaulalle, puheli sille kuin ystävälle:
"Voi kuinka Musta on tullut huurteeseen. Nyt Kanervan pitää antaa sille oikein hyvää apetta minun muistokseni."
Kanervaa hyvästellessään hän puristi kättä lujasti ja kiitti hauskuudesta.
"Niin, eihän täällä muuta huvia meillä olekaan tarjona", sai Kanerva sanotuksi.
Hän kohotti lakkiaan hyvästiksi, ja Irja näki hänen ajelevan täyttä laukkaa kotiinsa päin.
4.
Yrjö Kanervan elämä oli ollut yhtämittaista työtä, varsinkin viimeksi kuluneet vuodet. Orvoksi jääneenä hänen oli täytynyt yksin, omin neuvoin tulla toimeen ja valita elämänuransa. Hän oli paljon yrittänyt, menettänyt paljon ja pahoin pettynyt laskuissaan. Mutta lannistunut hän ei ollut vielä. Kun oli suo siellä, vetelä täällä, jäi hänelle vielä viimeiseksi yksi turva: ruumiillinen työ.
Hän oli lukemattomat kerrat pelastunut epätoivosta työllä ja täten tullut vakuutetuksi siitä, ettei ollut olemassa mitään muuta lääkettä, joka niin parantaisi alakuloisen mielen, niin virkistäisi ruumiin voimia kuin työ. Siksi hän oli mieltynyt aherrukseen ja vaivaa näkemällä päässyt pienen maatilan omistajaksi kauas Pohjois-Suomeen.