Hän oli näinä kuluneina vuosina raatanut miehen lailla, väliin yli voimiensakin. Mutta hän osasi nauttia työnsä hedelmistä ja iloitsi jokainoasta pienestäkin menestymisestä. Hän käytti kaiken aikansa työhön, ja sen vuoksi hän ehti vuodessa toimittaa sen, mitä muut kihnuttivat vuosikymmenen.
Ollen terve ja vankka ja vielä miehuutensa parhaimmassa iässä piti hän työtä vain huvina ja hän tekikin sitä iloisin mielin, lauleskellen. Kun tuli satoisa vuosi, sitä hauskempi oli työskennellä; kun halla hätyytteli ja kun muutoin alakuloisuus ahdisteli, löysi työstä unhotusta ja sai rauhan.
Mutta sitten tunki kaiho toisinaan mieleen pyrkimään. Talvi-iltoina varsinkin. Tuli ajatelleeksi yhtä ja toista, nousi mieleen kysymyksiä, joille haki turhaan vastauksia, ja kumma oli, että silloin aina tunsi itsensä vähäpätöiseksi, yksinäiseksi ja onnettomaksi. Kenen hyväksi hän työskenteli? Yksinkö hän kulkisi parhaan elämänsä, saamatta tuntea tuulahdustakaan elämän suuresta, todellisesta onnesta? Mutta hän oli jo tottunut rauhoittamaan herääviä viettejään. Hän osasi asettua kylmälle kannalle ja mietti tehtäväänsä niin persoonallisesti kuin mahdollista. Hänen kohtalonsa oli näin määrätty, näin sallittu, eikä siihen mitään voinut, arveli hän. Kukin tyytyköön kohtaloonsa älköönkä napisko. Ei hän napissutkaan. Mutta sille ei hän mahtanut mitään, että sattui hetkiä, jolloin raju riemu täytti sydämen, kun mieli kuvaili suloista, vaaleakutrista olentoa, joka sipsuttaisi pihalla, joka valmistaisi illallisen ja jolle saisi arvelematta kertoa kaikkien kovien vuosien koettelemukset. Sitäkin kuvaa hän koetti himmentää ja iski työhön kaksinkertaisella innolla. Mutta se ei lähtenyt mielestä sittenkään, vaan ilmausi uudestaan kahta komeampana.
Hän valvoi myöhään iltaisin ja nousi varhain vuoteelta. Kun muu taloon kuuluva väki jo nukkui, istui hän pöytänsä luona lueskellen. Toisinaan hän kirjoittelikin, omia ajatuksiaan selvitellen. Mutta aamulla hän oli valveilla ennen kuin kukaan muu.
Pitkinä yksinäisinä iltoina, kun hän joutui mielin määrin mietiskelemään omaa elämäänsä, kasvoi ja vaurastui hänen sisällinen maailmansa sitä suuremmaksi, kuta pienemmäksi ympäristö supistui. Syvällä sydämen pohjalla oli paljon outoa ja omituista, joista kutousi suuri ja siintävä satumaailma. Se oli syvä kuin meri ja ulottui taivaan rannasta toiseen. Hän ei kenellekään ilmoittanut omaa sisäistä aarrettaan, säilytti sitä puhtaana ja valkoisena ja lepohetkinään vaelsi sen kultaisia pyhäköitä katsomaan. Ei kukaan aavistanut hänen aarrettaan, vaikka hän väliin olikin hajamielinen ja vähäpuheinen, vaikka hänet usein nähtiinkin syvissä mietteissä.
Ja melkein tietämättä itsekään miten, hän oli muovaellut ihanteen, jonka kuva asui mielessä aina. Hän näki hänet yksinäisillä metsämatkoillaan, näki kylväessään peltoaan ja istuessaan pöytänsä luona. Se oli niin puhdas ja ihana kuva, niin ihanteellisen ja surullisen suloinen. Se tuli yöllä unissa mieleen kirkastettuna, valkoisena enkelinä, joka levitti hennot siipensä suojelevasti hänen ylitsensä ja vartioi ja valvoi hänen vieressään. Se kuva oli hänen satumaailmansa loistokohta, josta hän lähti ja johon hän palasi.
Kovien kiusausten hetkinä se sukelsi sydämen kammiosta ja hämmensi kaikki muut, vei miehen mennessään ja kuiski korvaan puhtaan lemmen voimakkaita sanoja.
Usein hän havaitsi haaveksivansa ja melkein häpesi lapsellisuuttaan, mutta kuva ei kadonnut, eikä hänen satumaailmansa pienentynyt. Ja tuota kuvaa mielessä säilyttäen oli häneen juurtunut usko, että oli olemassa todellisuudessa semmoinen ihanne. Mutta hän ei ollut sitä koskaan kohtaava eivätkä heidän tiensä tulisi koskaan yhteen sattumaan…
Mutta ensi kerran Irjan nähdessään hän säpsähti. Vilkkaassa mielessään hän ehti kuvailla vaikka minkämoista. Ja kun hän ensi kerran vilkaisi Irjan silmiin ja kuuli hänen äänensä, riemastui hänen sydämensä. Mutta hän oli tottunut taistelemaan ja saamaan rauhan työstänsä. Hän koetti rauhoittua ja tyynnyttää herääviä tunteitaan. Hän ahdisti kaikki tunteensa niin syvälle, ettei niistä näkynyt jälkeäkään, ja käytti kaikki voimansa pysyäkseen tasapainossa. Mutta kuta useammasti hän Irjaa puhutteli, sitä paremmin hän oli näkevinään Irjassa yhdistettyinä kaikki ne hyveet ja kaiken sen sulon, jonka oli satumaailmansakin ihanteessa nähnyt.
Hurja riemu otti hänet valtaansa, ja hän tunsi outojen, ennen tuntemattomien voimien mellastavan sydämessään. Mutta hän ei ollut turhaan käynyt elämän kovaa koulua eikä turhaan kasvattanut sieluaan kaikkea vastaanottamaan. Hän päätti pysyä levollisena, päätti tutkia perinpohjin eikä viimeisessäkään hädässä antautua.