Mutta nyt palatessaan ajelemasta, muistellessaan mitä he olivat keskustelleet ja tuntiessaan Irjaa hyvästellessään, että Irja painoi hänen kättään hiukan lujemmasti, hän oli kadottaa kaiken voimansa.
Riisuttuaan hevosensa aisoista ja vietyään talliin hän suuteli Mustan kaulaa siihen kohti, johon oli nähnyt Irjan kädellään taputtavan…
Hän kävi sisälle, sytytti kynttilät pieneen joulukuuseensa ja istahti ikäänkuin raskaasta työstä väsyneenä sen viereen. Ajatukset tuntuivat olevan sekaisin, ja hän vapisi kuin suurimmassa tuskassa. Vuosikausia hillityt vietit olivat päässeet valloilleen ja mellastivat sekavina sydämessä.
Voisiko se olla mahdollista? Olisiko hänenkin elämänsä seestyvä? Olisiko mahdollista, että tuo unissa ikävöity ja kauan kaivattu kuva muuttuisi todelliseksi, eläväksi olennoksi, joka tulisi yksinäistä elämää sulostuttamaan? Hän näki Irjan kuvan elävänä edessään, muisti pienimmätkin piirteet hänen kasvoistaan ja syvällisten silmien hellän ilmeen. Hän kuuli Irjan äänen, oli huomaavinaan siinä helkkeen, niinkuin Irja olisi tahtonut häntä lohduttaa… Hän luuli nähneensä Irjan silmissä sen loistavan kummallisen satumaailman, jota hän oli kuvitellut… se oli suuri ja puhdas maailma, täynnä rajatonta rakkautta, sääliä ja lohdutusta…
Ja niinkuin Irja häneen katsoessaan olisi nähnyt hänen syvimpään sydämeensä, tuntenut sen tuskat ja aavistanut rajattoman rakkauden. Mutta äkkiä hän heräsi haaveistaan, koetti tyyntyä ja uskotteli itselleen, että kaikki mitä hän Irjassa oli nähnyt ja kuullut ja kaikki, mitä hän itse tunsi, oli kuvittelua, joka vain lisäsi hänen tuskiaan entistä kovemmiksi. Eihän se voisikaan olla totta! Kuinka voisi Irja häntä rakastaa tai edes kunnioittaa… häntä, jolla ei ollut mitään, johon Irja voisi kiintyä… ei niin mitään muuta kuin ihana satumaailmansa… Mutta jos Irja rakastaisikin juuri sitä? Jos oli aavistanut hänen elämänsä, tullut tuntemaan hänen sydämensä salaisimmat asiat ja nähnyt hänen sielunsa syvyyteen? Ja taas muistaessaan, mitä Irja oli puhunut, kuinka hellä ja lempeä Irjan syvällisten silmäin ilme oli, kuinka hän nojasi päätänsä käsivartta vasten ja kuinka hurmaavan kaunis oli hänen äänensä helke, tapasi hänet raju riemu niin voimakkaana, että hän hypähti istumasta ja melkein kiljui ilosta.
Joulukuusen kynttilät olivat melkein lopulleen palaneet, häntä oli käsketty illalliselle, mutta hän ei ollut mennyt. Mutta kun hän ei vielä toisellakaan käskyllä lähtenyt ja muu väki odotti isännän tuloa, arveli talon vanha emännöitsijä:
"Taisikin tulla miettimistä isännälle. Pitkä-Riika sanoikin opettajaneidin olleen kumppanina reessä."
Silloin hän heräsi ja harmistui, suuttui itselleen ja muille ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:
"Mitä on Pitkä-Riika sanonut…?"
Ja hän meni keittiöön, astui paikalleen syömään ja alkoi tarinoida väkensä kanssa niinkuin ei olisi mitään nähnyt eikä tuntenut. Mutta vanhalta emännöitsijältä ei jäänyt huomaamatta, että isännän silmissä oli kumma, outo kiilto ja että hän oli tavattoman ystävällinen kaikille.