Minua väsyttää ja hermostuttaa, ja ikävältä tuntuu elämäni. Kas tämä on pitäjätä, kun ei ole ainoatakaan nuorta herraa! Keväällä kuuluu sentään eräs forsmestari tulevan tänne. Sen kuulin ruustinnalta. Jospa hänkään ei olisi komea ja hieno herrasmies!
Hyvää yötä nyt, muistikirjani. — Sinun lehtiäsi ei kukaan saa lukea.
Toisella lehdellä:
Tänään minulla on ollut vieraita, rovasti, rovastinna ja Kanerva. Minä en olisi millään muotoa tahtonut, että Kanerva tulisi juuri nyt. Minä nimittäin pelkäsin, ettei hän osaisi käyttäytyä tai että hän sanoisi jotakin tyhmää, raakaa tai talonpoikaista. Mutta rovastinna kärtti minua niin kauan, että minun täytyi lähettää hänelle kutsu.
Hän olikin heti valmis tulemaan. Luulin, että hän näyttäisi hyvin kömpelöltä ja naurettavalta, ujolta ja saamattomalta, mutta kumma kyllä, niin ei käynytkään. Hänellä näkyi olevan uusi takki, joka sopi hänelle erittäin hyvin. Vartalon muoto tuli sirommin näkyviin, ja varsinkin olkapäät, jotka hänellä totta puhuakseni ovat pystyt ja komeat kuin parhaalla gentlemannilla. Minä huomasin, että hän kumarsi oikein sievästi ja että hän kyllä näkyi osaavan olla ja valikoida keskusteluaiheita. Nyt minä olin näkevinäni jotakin herrasmaista hänen käytöksessäänkin, varsinkin silloin, kun hän otti esille paperossikotelon ja sytytti paperossin palamaan. Ei hän näy olevan ahmatti eikä perso. Leipää hän ei ottanut kuin pari pientä palasta ensimmäiselle kupille, toisen hän joi sokerin kanssa. Rovastinna näyttää pitävän hänestä paljon; sen olen jo ennen hänen puheistaankin kuullut. Olen melkein varma, että rovastinna arvaa hänen rakastuneen minuun. Näin, että rovastinna tarkasteli sekä minua että häntä. En tiedä, liekö huomannut Kanervassa mitään erityistä, mutta ei minussa ainakaan. Osaanhan minä toki siksi teeskennellä, jos jotakin häntä kohtaan tuntisinkin. Muuten: minä en pidä rovastinnasta. Hänellä on niin kumma katse, joka pyrkii luihin ja ytimiin. Minun täytyy panna kaikki voimani liikkeelle, että osaisin hänen edessään olla lempeä ja rakastettava. Ja kuitenkin hän aina tähtää silmiin ruskeilla pienillä silmillään tutkivasti, niinkuin joka hetki epäilisi jotakin. Minä en hänen kanssaan tahtoisi pitkiin puheisiin. Rovasti-ukosta sitävastoin pidän paljon, vaikka hän onkin jo harmaahapsinen. Hän on varmaankin ollut komea kavaljeeri nuorena. Yhä vieläkin hän on niin kohtelias ja huomaavainen, että oikein. Tänään viimeiseksi sen huomasin, kun lankakeräni putosi lattialle. Eikös ukko ollut näppärä sitä ottamaan ja ojentamaan minulle!
Mitä nyt muuta muistelisin? Niin. Rovasti ja Kanerva puhuivat valtiollisista asioistamme. Minusta oli kumma kuulla, että Kanerva osasi niin älykkäästi ja maltillisesti puhua. Hänellä on kaiketi hyvä muisti, ainakaan hän ei ole sellainen puolihupsu papinpoika, joksi häntä ensin luulin. Jos hän ajaisi partansa siihen muotiin kuin herrat nykyään, jos hän käyttäisi valkoista kaulusta ja hajuvesiä… ja jos hän ei olisi pelkkä maanviljelijä eikä joka päivä puuhaisi mättäitä tunkioon… niin kuka tiesi… kuka tiesi… Varma olen kuitenkin, että toisenlaiselta hän näyttäisi, jos hän olisi oikeassa herraspuvussa. Hänellä on oikein pulska vartalo, notkea ja täyteläinen. Tänä iltana hän oli paljon hienomman näköinen kuin koskaan ennen. Kumma on, ettei hän minunkaan vuokseni pukeudu paremmin ja pysy erillään tuolta kirotulta tunkiolta…
Hän puristi kättäni hellästi hyvästellessämme ja virkkoi:
"Huomenaamulla lähden hyvin varhain Karhuvaaraan honkametsään."
Juuri niinkuin minä välittäisin hänen honkametsästään taikka niinkuin minun tekisi mieli mukaan. — Ei, tämä menee jo liian pitkälle. Hänestä kirjoittelen muistikirjaani kuin suurestakin romaanisankarista. Nyt tulkoon piste. Ei sanaakaan enää.
Kolmannella lehdellä: