Vaikka olenkin päättänyt, etten kirjoita sanaakaan hänestä muistikirjaani ennenkuin hän on minua kosinut, täytyy minun kuitenkin nyt piirtää nämä rivit. Luulenpa olevani häneen harmistunut sen vuoksi, että hän on niin pitkäpiimäinen. Hän vain haaveksii ja uneksii. Ja kuitenkin hän tekee työtä lakkaamatta aivan kuin vihapäissään. Kummallisempaa miestä en ole ennen nähnyt. Rovastinna puhuu minulle joka näkemällä tyrkyttäen hänen suurista avuistaan; kuinka hän on ahkera ja siivo, säästävä ja säännöllinen, siveellisesti tarmokas ja kerrassaan puhdas poika. Ja kuinka hän on lämminsydäminen, hellä ja hyvä ja uhrautuva.
Tuon kaiken minä kyllä uskon, mutta omituista on, että vaikka rovastinna antaa niin suuren arvon hänen hyveilleen, minä en niistä välitä. Hänen romanttisuutensa minua sitä vastoin huvittaa paljon enemmän. Kuinka omituisia päähänpistoja hänellä onkaan! Eilen illalla sain nimittäin häneltä kirjeen ja siinä sanomalehdestä irtileikatun novellinpätkän, jonka olen moneen kertaan lukenut. Kirjeen mukana ei seurannut muuta kuin paperilippu, jossa oli vain sanat: Irjalle, illan tullen luettavaksi. Hän on varmaankin siinä uskossa, että olen hyvinkin ihastunut hänen kirjoituksiinsa. Luulen tämän lähetyksen olevan viittauksen hänen tunteisiinsa, siinä ei ole muuta kuin yksinäisen haaveksijan kaihoja. Se on kuitenkin hyvin sievästi ja ehdottoman vaikuttavasti kokoonpantu. Siinä on monta hyvin kaunista ja alkuperäistä ajatusta. On oppineempia, jotka eivät saa semmoistakaan aikaan. Hänen käsialansa on oikein somaa ja reipasta, ei luulisi häntä raskaan työn tekijäksi. Voi, jos hän olisi vähän kauniimpi kasvoiltaan ja jos hänellä olisi parempi asema…!
Niin. Mitä minä oikeastaan aioinkaan kirjoittaa? Nyt muistan. Siitä asti on minulla ollut mieliharmia oikein kosolta. Läksin nimittäin eilen illalla käymään pappilassa. Eteisen kellossa lienee ollut jokin vika, niin ettei se soinutkaan eikä minun tuloani kuultu. Ruokasalin ovi oli kiinni, ja sieltä kuului rovastin ja rovastinnan puhelua. Äänessä huomasin erilaisempaa sointua kuin ennen, ja vähentäessäni vaatteita kuulin rovastin sanovan:
"Hän on kuitenkin herttaisin ja kaunein tyttö, minkä milloinkaan olen tavannut. Ja opettajana hän on aivan moitteeton. Hänellä on kerrassaan eheä ja hyvä luonne." Melkein vihaisella äänellä kuulin rovastinnan sanovan: "Sen minä kyllä olen nähnyt, että niin sinä uskot, ja niin uskoo Kanervakin. Sinäkin, vanha ukko, olet hänelle niin kohtelias, että luulisi sinun rakastuneen… On kummaa, kuinka vähän te miehet tunnette naisia! Sillä minä olen varma, että Irja ei ole niinkään hellä ja herttainen kuin näyttää. Kaikki hempeys ja sulo, joka kyllä on sangen viehättävää ja jolla hän näyttää voivan lumota kaikki, varsinkin miehet, on teeskentelyä! Toista löytyy hänen sydämessään. Minä vain säälin Kanervaa."
Silloin minä äkkiä tempasin oven auki… Rovastinna ei hämmästynyt vähääkään, mutta rovasti oli kokonaan kuin puusta pudonnut.
Rovastinna on minusta ensi näkemältä ollut vastenmielinen, mutta nyt minä vihaan häntä sydämeni pohjasta.
Kuluisi aika, tulisi kevät ja kesä, että pääsisi isompaan maailmaan!
* * * * *
En voinut nukkua, minun täytyy hetki vielä kirjoittaa. En käsitä, mikä minua vaivaa. Hän on ajatuksissani aina tovin kuluttua. Näyttää siltä kuin hän tahallaan tahtoisi minua ärsyttää. Olen mielestäni antanut hänelle niin selviä viittauksia, että hän rakas… ei, en sanokaan… että hänen olisi pitänyt jo rohkaista luontoansa. Jos oikein hänet tunnen, ei hän ilmoita rakkauttaan huoneessa, vaan ulkona luonnossa, joko ajelemassa tai hiihtoretkellä. Olen odottanut, että hän näinä päivinä, kun ilma on ollut niin tavattoman kaunis, tulisi pyytämään minua ajelemaan. Mutta mitäs vain! Joka päivä näen hänen palaavan metsästä. Hän istuu hajasäärin hyvin korkean rankakuorman päällä lakki silmillä… Kerran, kun kuorma kaatui, näin hänen sukkelasti kuin parhaan sotilaan joutuvan sitä oikaisemaan. Ja paljaalla käsivoimalla hän työnsi kuorman rekineen tielle. Kuinka vankat käsivarret hänellä lieneekään! Ja rinta on niin laaja ja korkea! Millehän mahtaisi tuntua, jos hän oikein syleilisi? Jos kuitenkin kerran… kerrankaan saisin olla hänen sylissään, tuntea hänen lujien käsiensä pitävän ja kuulla hänen kuiskivan noita odottamiani sanoja. Hänen sylissään ei ole kukaan nainen ennen istunut… Olisi romantillista päästä siihen ensiksi…
Ah! Minä olen kuin hullu. Nyt lopetan… Saa nähdä, tuleeko meiltä lähdetyksi hiihtoretkelle Karhuvaaralle? Hän on jo monesti sitä esittänyt.