6.
Talven selkä oli jo katkennut, päivät pitenivät pitenemistään, taivas kävi helakammaksi ja aurinko paistoi kirkkaasti. Muutamana lämpöisenä päivänä olivat räystäät jo ruvenneet kevättä tietämään, kun pitkiä jääpuikkoja riippui etelän puolella vieri vieressä.
Kuolettava ikävä oli Irjalla ollut monta viikkoa. Hänellä ei ollut sopivaa seuraa, eikä hän viihtynyt olemaan yksin. Koulutuntien loputtua olisi ollut aikaa vierailla, mutta ei ollut juuri mihin mennä. Pappilassakaan ei viitsinyt myötäänsä kulkea, ja talonpoikaisissa taloissa oli niin surkean kuivaa ja ikävää. Ikävämpää maaseutua oli mahdoton ajatella. Ei nuorisollakaan minkäänlaisia harrastuksia, ei illanviettoja. Pitkä-Riika tiesi kuitenkin kertoa, että nuoriso huvittelehti tavallaan kelpolailla, pitäen tanssejaan ja huvejaan milloin missäkin. Kyllä kai he osasivat huvitella, mutta ei sopinut Irjan heidän seuraansa mennä. Kerran Irja kuitenkin meni Kurikkaan, jossa tiesi kylän nuorison olevan koolla. Siellä näytti olevan hauskaa. Oli pulskia poikiakin.
Muuan poika, Vierelän Hannes, miellytti Irjaa kovasti. Se oli kerrassaan uljas poika, pitkä, mustatukkainen ja viekassilmäinen. Irjakin yhtyi heidän leikkeihinsä. Hän tuli pariksi Vierelän Hanneksen kanssa. Hannes ei näyttänyt olevan hämillään. Päinvastoin hän jutteli Irjalle kuin parhaalle tuttavalle ja naureskeli niin viekkaasti. Hänellä olikin Irjan mielestä erinomaisen sievä suu, hienot viikset ja aivan verrattoman valkoiset ja tasaiset hampaat. Hannes puserteli Irjan sormia kourassaan ja hymyili. Kerran Irja puristi vastineeksi…
Silloin tapahtui, että lamppu sammui ja koko seura jäi pimeään. Syntyi hälinää ja kuisketta. Hannes käytti tilaisuutta, samoin kuin muutkin, ja veti Irjan syliinsä ja suuteli monta kertaa huulille…
Irja riuhtaisihe irti ja riensi pihalle minkä ennätti… pyyhki huuliaan ja tunsi sydämensä omituisesti lyövän.
Siitä asti hän ei enää pyrkinyt rahvaan nuorison joukkoon. Mutta tapauksesta hän ei kertonut kenellekään.
Useimmat illat hän vietti koululla omassa huoneessaan, ja silloin hän vanhan tavan mukaan katseli Kanervalle päin. Siellä näkyi harvoin liikettä. Kanerva oli kohta uudenvuoden jälkeen mennyt tukkitöihin kauas pitäjän äärimmäiselle kulmalle. Hän oli mennyt kuin salaa. Ei ollut puhunut Irjalle sanaakaan aikeestaan. Pitkältä-Riikalta Irja sitten vasta kuuli, että Kanerva oli mennyt moneksi viikoksi tukinajoon. Aluksi hän ei välittänyt Kanervan poistumisesta, oli melkein iloinen. Mutta kuta useampia päiviä ja viikkoja kului, sitä selvemmin hän alkoi kaivata. Tuntui nyt, yksin iltaisin istuessa, suurelta nautinnolta muistella mitä Kanerva oli puhunut, miten oli käyttäytynyt ja miten oli ollut hienotuntoinen… Ei ollut kuin parisen kertaa kättäkään pusertanut, ei kertaakaan tullut liian likelle eikä vyötäisiltä kiinni ottanut. Irjaan oli tapaus Kurikassa tehnyt ikävän vaikutuksen. Ja sen johdosta hän tuli monet kerrat verranneeksi Kanervaa muihin talonpoikaisiin.
Yhä selvemmästi hän alkoi tuntea, että Kanerva kuitenkin, kaikkine vikoineen ja rumine kasvoineen, oli jalo mies, hellä ja hyvä, ja että hän oli paljon korkeammalla asteella kuin muut talonpojat. Hän alkoi kaivata Kanervan seuraa ja mietiskeli usein syytä, miksi Kanerva niin sanattomasti oli moneksi viikoksi poistunut. Irjalle johtui monenlaisia mietteitä mieleen. Eikö hän ollutkaan osannut oikein lumota Kanervaa? Taikka olisiko Kanervalla omat aavistuksensa Irjasta? Taikka olisiko rovastinna sanonut jotakin? Miksei Kanerva ollut ilmoittanut rakkauttaan, vaan lähtenyt kuin öinen varas piiloon?
Irja syytti itseäänkin. Hänen olisi pitänyt olla vielä rohkeampi Kanervan kanssa. Silitellä jolloinkin hänen hiuksiaan, kehua maamiehen vapaata ja hauskaa elämää, innostua silloin, kun Kanerva puhui viljelyksistään ja karjastaan. Sanalla sanoen antaa enemmän aihetta ja rohkeutta Kanervalle.