Eräänä iltana Irja taas tapansa mukaan istui keinutuolissaan hyräillen jotakin laulun nuottia, kun Pitkä-Riika hiipi sisälle. Riika oli joltakin kaupungista palaavalta saanut aimo ryypyt ja oli entistään puheliaampi ja tietävämpi. Irjaa suututti Riikan hiipiminen ja hän sanoi vihaisesti:
"Miksi Riika niin hiipien tulee? Minä säikähdin niin pahasti. Se ei sovi, ja sitäpaitsi Riikalla ei ole tänään mitään tehtävää täällä. Huomenna vasta on keskiviikko, jolloin huoneet puhdistetaan."
Irja puhui vihaisella äänellä. Hän olikin niin ärtyisellä ja hermostuneella tuulella. Ja kun Riika ei näyttänyt alkavan poistua, sanoi hän:
"Eikö Riika kuullut? Minä en muuten kaipaa semmoisten ihmisten seuraa."
"Minkälaisten ihmisten?" kivahti Riika vihaisesti.
"Semmoisten ihmisten kuin te."
"Vai niin. Minkälainen te itse luulette olevanne? Niinkö luulette, ettei kylällä tiedetä, mikä te olette ollut ja mikä olette. Kaunista on sekin, noin opettaja-ihmisestä, mitä Vierelän Hannes on kertonut. Ja ei kai Hannes ole puoltakaan sanonut… arvaan minä."
Irja tunsi veren kohoavan poskilleen, viha vihlaisi sydäntä ja melkein kiljuen ja jalkaansa lattiaan polkien hän ajoi Riikan ulos. Mutta ovella Riika ehti vielä juopuneella äänellä porista:
"Saapi saateri vieköön Kanervakin tietää, koska rovastinnakin tietää."
Kun Irja palasi huoneeseensa, purskahti hän katkeraan itkuun ja valitteli kuin suurissa tuskissa.