"Se taitaa olla korkea?" kysyi Irja.
"Korkea se on ja kaukana", sanoivat lapset.
"Eikö ole teistä kukaan käynyt sen laella?"
"Olen minä. Kanervan isännän kanssa honkametsässä", sanoi Vilkkilän Jooseppi mahtavasti. Ja hän kertoi Irjalle, että he olivat Kanervan kanssa käyneet laella asti. Silloin oli ollut kevätaamu ja hankiaisten aika.
"Mitä te siellä kävitte?" uteli Irja.
"Ilman aikojamme kävimme. Kun on niin kaunis aamu, sanoi Kanerva ja otti minut mukaan. Sieltä näki pitkälti maailmaa. Näki monta kirkkoakin", kertoi Jooseppi tyytyväisenä.
Irjankin alkoi tehdä mieli sinne, ja hän päätti, että hankiaisten aikana hän sinne menee. Hän alkoi paremmin ymmärtää tätä luontoa. Se oli kyllä kolkkoa, mutta komeata ja suurenmoista. Ei ollut Kanerva turhaan Karhuvaaraa kehunut.
Hän oli unhottanut Pitkän-Riikan pistelevät puheet ja hiihteli lasten kanssa leikkiä laskien, ilosta hohtavana kylään takaisin.
7.
Eräänä iltana jo hyvin keväällä Irja istui kirjoituspöytänsä ääressä. Suojia ilmoja oli ollut, hanget olivat madaltuneet ja kylän tie näytti mustalta nauhalta, joka luikerrellen kiersi talosta toiseen. Päivä kulki jo lännellä, ja illat olivat valoisat puoliyöhön.