Irja oli kaunis kirjoittaessaan. Kasvot olivat kevään tuulessa vähän ruskettuneet, ja niiden väri oli terve ja parhaaksi punertava. Hiukset olivat kierretyt nutturalle melkein keskelle päälakea. Hän hymähti väliin kirjoittaessaan, ja silmiin ilmausi silloin omituinen ilon ja riemun ilme, joka tietää sydämen iloitsevan.
Hän kirjoitti:
Olen nyt niin iloinen ja onnellinen… Onnellinenko? Niin kyllä.
Ainakin tuntuu siltä.
Melkein kaksi kuukautta on muistikirjani maannut pöytälaatikossa; minulla ei ole ollut mitä kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu olevan paljon sellaista, jonka tahdon laskea tämän muistikirjani lehdille ikäänkuin pettämättömän ystävän talteen. En ymmärrä itsekään, miten olen saanut tämän kevättalven kuitenkin näinkin pitkälle kulutetuksi. Sillä elämäni on ollut kovin köyhää ja yksitoikkoista. Ei minkäänlaista hupia, ei edes lainakirjastoa! Niin kuolettavan ikävää aikaa en muista ennen eläneeni. Ei ole kovempaa kohtaloa ihmisellä kuin se, että joutuu opettajaksi tällaiseen maakylään, missä ei ole minkäänlaisia huvituksia, ei sopivaa seuraa eikä ystäviä. Tuhat kertaa olen katunut, että tänne läksin. Vaan pian saan tämän jättää. Vaikka täytyy minun tunnustaa, että luontoon olen kyllä ihastunut. En kuitenkaan niin hassusti, että rupeaisin tätä kiittelemään. Sillä en näe juuri kaunista siinä, jossa esimerkiksi Kanerva kuvailee olevan vaikka mitä.
Niin. Minun täytyy vähän selvitellä ajatuksiani ja kertoa tuosta naapuristani Yrjö Kanervasta. Hän on nyt palannut tukinajomatkaltaan. Ja eilen illalla hän kävi täällä koululla. Hän näkyi vähän laihtuneen ja tulleen niin kumman vakavaksi ja juhlalliseksi. Tuskin kertaakaan hän veti suutansa hymyyn. Mutta näin selvästi hänestä, että hän on rakastunut minuun ja kärsii kaiketi, niinkuin kaikki rakastuneet kuuluvat tekevän. Tahtoisin mielelläni vain tietää, onko hän kuullut huhua Vierelän Hanneksesta ja minusta. Ei siltä näyttänyt. Ja mitä hän esitteli minulle, se minua huvitti suuresti. Hän esitteli, että menisimme hankiretkelle Karhuvaaraan asti. Ja aivan kahden. Nyt se siis on tulossa se juhlallinen hetki, jolloin hän ilmaisee rakkautensa. Olen siitä varma. Hän on suuri luonnon ihailija ja haaveksija. Luonnossa, keväisten hankien keskellä, hän tahtoo lempensä julkaista. Se on hyvin luonteenomaista hänelle, minä ymmärrän hänet hyvin.
"Aivanko kahden lähdemme?" kysyin häneltä, niinkuin en ymmärtäisi hänen tarkoituksiaan.
Näin punan kohoavan hänen poskilleen, kun hän ujosti vastasi:
"Niin olen ajatellut, että menisimme kahden. Jos teille sopii niin."
Näin hänen riemastuvan kuullessaan, että se sopi minulle, että oli hauskempikin, kun menisimme kahden vain. Hyvästiä sanoessaan hän piti kättäni kovasti ja hymysi ja näytti kovin onnettomalta. Hän on nyt niin minun vallassani, että voin tehdä hänelle mitä tahdon. Sitkeä hän on ollut, ennenkuin olen saanut hänet pehmenemään, sitkeämpi kuin kukaan muu entisistä kosijoistani. Mutta nyt hän on kuin lankavyyhti, jonka voin kääriä vaikka kaulani ympäri. Pääsin ainakin voitolle. Ihmettelinkin, eikö hänenkin vielä täytyisi alistua ja nöyrtyä. Kauan hän on minua ärsyttänyt, koko talven. Mutta sen hauskempaa nyt tulee.
Oloni tuntuu nyt paljon miellyttävämmältä. Tämä loppukevät tulee olemaan vaihtelevaista. Hän kyllä keksii yhtä ja toista romantillista, jossa aika kuluu hupaisesti.