Väliin minua melkein pelottaa lähteä hänen kanssaan kahden. Kuka tietää, kuinka hurja hän on. Jos hän aavistaisi… jos hän vähänkään tietäisi, etten häntä voi rakastaa, en edes kunnioittaa… Mutta hän ei aavista, ei tiedä mitään. Hän on sokea, niinkuin kaikki miehet, jotka rakastavat. Hän varsinkin. Sillä minä olen hänen ensi lemmittynsä, se satumaailman prinsessa, josta hän on minulle puhunut. Minussa hän on nähnyt yhdistettynä kaiken naisellisen sulon ja kaiken sen runollisen kaihomielen, jota hän naisessa rakastaa.

On sentään ihanaa olla rakastettu — aina vähäväliä… Se nuori forsmestarikin kuuluu pian tulevan…

No niin. Minähän aioin vain miettiä, miten menetellä huomenaamulla. Ollako vallaton ja reipas? Vaiko kaihomielinen ja haaveksiva? Kun vain tietäisi, kumpi häntä enemmän miellyttää? Mutta niin luulen, että kaihomielinen ja haaveksiva häntä enemmän miellyttää, ja sen mukaan minun on meneteltävä. Kyllä osaan pitää hänet aisoissa tämän kevättä, toivovana väliin, väliin taas antaa kylmyyttä sen verran, että hän pysyttelee parhaiksi romantillisena.

Kanervan kaltaista helläluontoista miestä on hyvin helppo talutella, varsinkin semmoista, joka on niin mielettömästi rakastunut kuin Kanerva.

Saisi nähdä… olisi hupaista tietää, kuinka tämä retkemme onnistuu? Miten hän ilmoittaa rakkautensa? Ottaako hän minut syliinsä, pusertaa tuota leveää ja lujaa rintaansa vasten ja vakuuttaa…?

Ah! Että tietäisin vähänkin eteenpäin. Mutta huomenaamulla sen näen, näen ja tunnen…

Irja heitti kirjoituksensa, silmäsi tielle ja länteen päin, jossa näkyi suuri, ääretön tunturimaisema ilta-auringon kullassa. Oli kuin valojen henget olisivat hypelleet valkoisilla vaarojen huipuilla. Hän huomasi oudon herrasmiehen kävelevän pappilasta päin. Käynnistä ja vartalon somuudesta Irja päätti, että tuossa nyt oli juuri se kauan kaivattu metsäherra. Se näyttikin komealta herralta, oli uudenaikaisesti puettu ja heilutteli keppiään rennosti ja reippaasti.

Irja ei voinut eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, mutta tukka näytti olevan musta ja viikset pitkät, pulskat.

Hän vilkaisi kuvastimeen, järjesti hiuksensa ja aikoi hänkin lähteä kävelemään…

Kun hän laskeusi koulun pihalta tielle, näki hän jo oudon herran kävelevän Kanervan tienhaaran sivu. Irja päätti käydä kauppiaassa ja otaksui, että hän ehkä tulisi vastakkain oudon herran kanssa. Oli kuitenkin kuin hän olisi tehnyt pahoin, kuin omatunto olisi soimannut jostakin… Ja melkein arasti hän silmäsi Kanervalle, näkyisikö siellä mitään liikettä…