He kävelivät peltojen poikki suoraan Vasuharjua kohti. Koko kylä nukkui vielä niin kauniin keväisen aamun syleilyssä. Hanki oli kova ja kestävä, ja metsästä tuoksui jo kevään lemua.
Mutta kun he ehtivät Vasuharjulle, näkivät he auringon nousevan suurena ja punaisena kahden korkean vaaran välistä. Edessä avautui laaja, valkoisten hankien peittämä tunturimaisema, suuri, ääretön erämaa, jossa kukkulat kilvan kimaltelivat, kun päivän ensimmäiset säteet ehtivät niiden huipuille. Takana näkyi kylä, vielä varjossa, näkyi kuin pienoinen sirpale maailmaa…
"Ah, kuinka tämä onkin ihanaa!" sanoi Irja haaveksien.
"Ei tämä vielä ole. Mutta menkäämme tuonne… näettehän tuon kaikkein korkeimman vaaran laen, joka on puuton ja pyöreähkö… sieltä vasta näemme kauas keväisiä maailmoita. Se on Karhuvaara", virkkoi Kanerva.
He oikaisivat suoraan Karhuvaaraa kohti, kulkivat männikköjen poikki, sivu solkikoivujen ja halki palaneiden salojen, mistä milloinkin näytti somimmalta. Aurinko nousi nousemistaan ja kultaili vaarojen kupeita ja korkeuksien huippuja. Kaukana heidän takanaan näkyi jo korpi, jonka läpi he olivat tulleet, ja keltakylkiseen männikköön paistoi päivä kuin kullattuun onnelaan. Kevättä henki ympäristö ja sen tuoksu lemusi ilmassa.
Kanerva oli koko talven tätä retkeä mielessään miettinyt, oli kuvitellut sen niin äärettömän suurenmoiseksi ja ihanaksi, ja uniensa himmeässä maailmassa hän vaelsi usein näitä samoja saloja, joita nytkin kulkivat. Täällä hän olisi toivonut voivansa sanoa sen, mitä tunsi, kertoa rajattoman rakkautensa ja ilmaista aavistelevat ilonsa. Löytäisikö hän vastineen lemmelleen? Löytäisikö Irjan syvällisten silmien loistosta sen satumaailman, jonka luuli niissä olevan? Ymmärtäisikö sielu sielua?
Hän silmäsi Irjaan, joka kulki hänen vierellään hohtavan kauniina ja aamuvirkkuna, mutta niin surullisen haaveilevana ja kaihomielisenä. Irjan katse näytti tähtäävän johonkin hyvin kauas ja mieli kuvailevan jotakin muuta kuin mitä edessä näki. Oi, oliko tuon hennon poven alla sykkivä sydän, joka tuntisi, uskoisi ja luottaisi niinkuin hän!
He olivat tulleet aukealle suolle, jonka laidasta Karhuvaara alkoi kohota. Ensin oli loivaa myötälettä, mutta vähitellen nousu jyrkkeni, muuttui louhikkoiseksi, satumaiseksi. Hyvin kaukana jo heidän takanaan siinti Vasuharju ja muilla suunnilla suunnattomia valkopäisiä kukkuloita. Kuta korkeammalle ehtivät, sitä enemmän nousu viehätti ja sitä korkeammalle mieli teki.
"Onko teistä tämä retkemme hauska?… Me läksimme maailmasta, tulimme tänne kevään henkeen emmekä ikänä kaipaa takaisin", sanoi Kanerva hurmaantuneena.
"On, on. Tämä on suurenmoista ja muistoja virkistävää", sanoi Irja ja riensi edellä.