Villi riemu tapasi Kanervan. Hänestä tuntui kuin taivaan portit aukenisivat… näki edellään rakastettunsa hentona, notkeana ja verevänä kiipeilevän tuttuja louhikoita, näki kuin enkelin, jota keväisen aamuauringon säteet hyväilivät. Hän riensi puolihulluna perässä, päätti suoria Irjan syliinsä ja puristaa sydämelleen niin, että sen autio tyhjyys täyttyisi ja tuskat loppuisivat…
Mutta Irjan katse oli niin omituisen outo, niin kaihon ja surun voittama, että Kanerva säpsähti, ojennettu käsi putosi takaisin…
Ja samalla he pääsivätkin perille Karhuvaaran korkeimmalle huipulle. Irja hyppäsi kivelle ja silmäili kaukaisia maailmoja. Kanerva seisoi vieressä. Mitä hän sanoisi? Miten ilmoittaisi? Hän oli kuin kadottanut oman itsensä. Hän näki koko avaruuden kuin kultameressä säkenöivän, näki vierivieressä korkeita valkopää-kukkuloita kuin lumilinnoja, niiden välissä soita ja jänkkiä ja repaleita palaneista saloista…
Hän seurasi Irjan katsetta, joka liiteli taivaanrannasta toiseen, kävi pohjoisella, levähti lännellä, mutta lopulta asettui etelälle…
"Etelääkö te rakastatte?" kysyi hän hiljaa.
"Niin, etelää, tuota kaukaista ja siintävää", vastasi Irja yhtä hiljaa.
He katselivat kauan äänettöminä, kuinka keväinen, avara maailma kiertyi kultaisen aamuauringon loistoon, kuinka taivaanrannat olivat kummallisen hienon harson peitossa. Idässä näkyi silmänsiintämiin tummaa saloa ja kaljupäitä kukkuloita. Eteläinen taivaanranta oli keveän pilven peitossa, mutta hyvin kaukana siinti muiden pitäjien kirkontorneja ja vilahti vaarojen välistä leveän joen polveuksia. Mutta pohjoinen taivas oli niin kalsean ja kylmän näköinen.
"Ettekö rakasta pohjolaani?" kysyi Kanerva kuin houreissaan.
Hän näki Irjan kääntävän katseensa pohjalle ja kuuli hetken kuluttua hänen vastaavan:
"Pohjolanne on niin kylmän sinervä ja riemuton…"