Kanerva luuli siinä olevan vastineen hänen haaveilleen, toiveilleen ja lemmelleen. Hän tunsi kuin puristuvansa kokoon, likistyvänsä vasten vaaran lakea ja laskeuvansa maahan. Tunsi toivonsa loppuvan, lempensä sammuvan ja ilonsa katoavan, näki taivaan sinen muuttuvan mustaksi; kuului kuin koko avaruudessa soitettaisiin hänen kuolinkellojaan, ja hänestä näytti kuin korvet olisivat aidatuita kalmistoja ja korkeat vaarojen laet hautapatsaita…
Ja näki Irjan tähtäävän etelälle, niinkuin tahtoisi nähdä etelän usvain taakse… nähdä jonkun, jota ikävöi. Ja onton kolkosti soi nyt hänen korvissaan Irjan lempilaulu.
"Lempi kestää iäti… iäti!"
9.
Touon aika oli tullut.
Puolen peltoa on Kanerva kyntänyt ja istahtaa nyt pientareelle…
Hän istuu hartiat kumarassa, posket kämmeniä vasten. Hän on laihtunut niin että silmät ovat syvällä kuopissa; niissä leimahtaa vähäväliä omituinen, synkkä tuli, ja väliin kuolon kalpeus peittää kasvot. Hän näyttää väsyneeltä ja rasitetulta, niin uupuneelta kuin ei olisi levähtänyt kuukausiin.
Ilta on lämmin ja suloinen. Piennar työntää ävärtä, ja ruispelto on tummanvihreä. Kuuluu käen kukuntaa Vasuharjun alta kuusikosta ja vesilintujen kaakatusta joelta.
Kanerva istuu ajatuksissaan, ei kuule käkien kukuntaa, ei mieli iloitse siitä, että kylvön aika näyttää niin lupaavalta. Hänen suuri keväinen unelmansa on loppunut, sammunut on toivo kaikesta siitä, jota oli ihannoinut ja jumaloinut. Se suuri, synkkä erämaa, jonka laitaan hän lapsena jäi, oli nyt vasta puoliväliin taivallettu, eikä enää jaksanut uskoa, että löytyisi kosteikkoa tulevillakaan taipaleilla.
Alakuloinen mieli synnyttää ikävän toisensa perästä, ja pettyneet toiveet hakkaavat sydäntä kuin rautavasaralla.