»Luuleeko täti, että Martti on ulkomaanmatkallaan ylpistynyt?» kysäisi
Anna hetken kuluttua.
»Sitähän nyt ei voi tietää, mutta kaikki taiteilijathan ovat niin äärettömän hienoa väkeä», sanoi ruustinna, äänessä jonkunlainen ylpeyden väre. »Kun nyt vain saisimme hänet täällä viihtymään», hän lisäsi hetken päästä, Annan käytyä vähäpuheiseksi.
»Mutta hänhän kirjoitti ikävöivänsä niin kovin lapsuudenkotiinsa… En minä usko hänen ylpistyneen…»
»No, ehkäpä hän on sama herttainen poika kuin lähtiessäänkin.»
»Niin minä uskon. Ei hän olisi nimeään muuttanut, jos hän olisi ylpistynyt», päätti Anna.
»Niin todellakin, Anna!»
Ruustinnalle näytti muistuvan joku asia mieleen.
»Mistä maailmasta on hän saanut semmoisen nimen — Kavanto! Eihän täällä ole yhtään sellaista sukunimeä… Pappa on katsonut kirkonkirjoista…»
»Kyllä minä tiedän, mistä Martti sen on muistanut», virkkoi Anna, ja taas hänen poskilleen nousivat hohtavat ruusut ja suu hymysi.
Ja hän kertoi ruustinnalle, että kesäkartanoiden takana, kaukana kiveliössä, oli Peurajoki, joka juoksi pienen järven läpi suurempaan järveen ja siitä taas valtaväylään. Kun he kerran olivat käyneet siellä Peuranuomalla asti hillassa ja Jäkälärovan vanha Erkki silloin sanonut, että sitä pienempää järveä nimitettiin Kavantojärveksi. Sen oli Martti silloin kirjoittanut muistikirjaansa…