»Ja niin luulen, että sen on Martti muistanut», lopetti Anna muistelmansa.
»No kaikkia kuulee! En ole koskaan semmoista nimeä kuullutkaan.»
»Se on minusta niin äärettömän kaunis nimi», sanoi Anna.
»Pappa myös pitää sitä kauniina, mutta ei se minusta ole kaunis… Mutta niillähän on taiteilijoilla oma makunsa. — Siisti nyt, Anna, niinkuin olen neuvonut. Minä menen vähän alas.»
Ruustinna jätti Annan ullakkokamariin ja poistui alakertaan. Hänelle oli juolahtanut mieleen eräs asia, ja nyt hän päätti rovastillekin puhua.
Rovasti istui keinutuolissaan, selkä kenossa, lukien sanomalehteä.
Ruustinna nosti tuolin rovastin viereen ja virkkoi:
»Erästä asiaa olen tässä miettinyt, rakas Paulus», ja hän laski kätensä keinutuolin käsinojalle. »Olen ajatellut, pitäisikö minun Annalle sanoa, ettei hänen sovi sinutella Marttia… nyt kun jo ovat täysiä ihmisiä… Mitä sinä siihen arvelet?»
Rovasti mietti hetkisen, katsoi sitten ruustinnaan veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:
»Mistä sinä tuommoisia olet saanut päähäsi? Hehän ovat — Martti ja Anna — kuin veli ja sisar, lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ja leikkineet…»