»Se on ollut lapsena se, mutta nyt», keskeytti ruustinna.
»Nyt on asia aivan sama minun mielestäni. Anna on käynyt meille molemmille rakkaaksi kuin oma lapsi. Saattaisimmeko hänet nyt eroittaa? Annamme asiain mennä niinkuin menevät. Martti voi siitä itse Annalle sanoa, jos katsoo itsensä liian hyväksi Annan sinutella, jota minä en vielä usko. Olen varma siitä, että jos Annalle nyt siitä sanomme, ottaa hän sen kovin pahaksi ja on ymmärtävittään, ettei hän enää olekaan meille sama Anna kuin on koko ikänsä ollut…»
Ruustinna oli hetken vaiti ja päätti sitten:
»Kyllä sinä, rakas Paulus, olet oikeassa! Annamme asiain mennä niinkuin menevät!»
Hän nousi ja meni keittiöön. Keinutuolistaan nousi rovastikin, pani piippuunsa ja katseli pihalle. Kevät oli ilmassa ja maassa. Päärakennuksen eteläisestä päästä oli jo lumi sulanut, ja seinänvierustalta pilkisti kuolleitten kukkien varsia ja heinänkorsia. Mutta siinä oli kevään tunnelmaa, kun aurinko heloitti lämpimästi ja räystäältä valui vettä solinana. Kevään ensimmäisiä viestejä on jo saapunut. Navetan katolla kumarteli vasta saapunut varis, ja pihalla tallin luona olivat varpuset valloittaneet pälvipaikat…
Rengit purkivat heinähäkkejä karjataloon, ja navetan eteen päiväpaisteeseen olivat kanatkin uskaltaneet tulla tepastelemaan.
Lämmin oli päivä tänäänkin niinkuin oli ollut koko viikon. Paksut kinokset pihamaalta ja aitojen varsilta olivat alenneet puolta matalammiksi, ja toivo oli, että tänä keväänä tulisivat teräskovat hevoshanget.
Rovastin katse solui yli navetan korkeaan kuusikkoon, joka alkoi harjun laidasta heti pappilan mäkipeltojen takaa ja yhtyi kirkkomaan metsään. Kylläpä nyt näytti kauniin vihreältä tuo kuusikko ja koko kyläntakainen harju, kun se etelätuulessa hiljaa huojui, kirkkaan päiväpaisteen kullassa!
Ja ajatuksissaan vanha rovasti mietiskeli, mitä Martti oli kirjoittanut. Oli hänkin monena kirkkaana kevätaamuna ajatellut sitä, että täällä olisi ääretön aiheiden rikkaus taiteilijalle. Joskus muisti hän kinkerimatkoilla ollessaan, kun auringon noustessa osui semmoiseen korkeaan paikkaan, josta oli avara näköala, miettineensä, että tässä oli kuvaamataiteilijalle näkemistä… Kerrankin, kun palasi metsäkylästä ja sattui ihmeen kaunis aamu… Se oli hurmaava näköala suureen, siintävään kiveliöön, jossa valkopäisiä kukkuloita kohosi toinen toisensa vierestä… Niiden huipuille osuivat nousevan päivän ensimmäiset kullat…
Semmoiset aamuhetket olivat varmaan Martinkin mieleen johtuneet siellä, kun vieraan maan ihanuuksia katseli!