Hän tunsi sanomatonta iloa siitä, että hänen poikansa nyt oli ymmärtänyt ja käsittänyt sen, joka hänen omassa rinnassaan oli pysynyt vain unelmana. Ehkä olivat hänen unelmansa Martissa monistuneet ja kirkastuneet!
Ja täynnä hyvää mieltä hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla.
3.
Kirkonkylän ja Alakylän eroitti toisistaan kukkulainen vaara, jonka notkoja, ahteita ja jyrkkiä kupeita tie kulki luikerrellen ikäänkuin umpisilmin vaistollaan hakien loivempia rinteitä ja matalampia laaksoja. Mutta keskellä kukkuloita se näytti rohkaisevan kulkuaan, rynnistäen haravanlavan muotoisena kaarena ylös korkeimman kukkulan huipulle. Sinne näkyivät molemmat kylät leveän virran varrelta viettävälle jokitörmälle. Kirkonkylä uhkeine rakennuksineen ja suurine puukirkkoineen pohotti etelästä päin kulkevan silmään kuin suuren jättiläistaulun kehyksistä, jonka taustana oli valkohankien peittämä kukkulainen kiveliö ja sen takana kylmänsinertävä Lapin taivas.
Siihen, mistä tie nousi korkeimman kukkulan laelle Alakylästä päin ja loivana kaarena alkoi laskeutua kirkonkylää kohden, saapui kyydillä ajaja etelästä päin.
Martti Kavanto palasi siinä pitkästä aikaa takaisin eteläisistä maista. Nuoren taiteilijan silmät tähtäsivät rävähtämättä eteensä päin, ja sanomaton onnen ja ilon tunne täytti hänen sydämensä. Tuntui omituisen viehkeältä tulla tänne valkoisten hankien keskelle etelän lämpöisen kesän helmasta. Koti ja lapsuudenmuistot palasivat elävinä mieleen, ja kun kukkulan huipulle oli saavuttu ja kirkonkylä ja avara tuttu ₍maisema siinä silmään heijastuivat keväisen iltapäivän loistossa, pulpahti nuoren miehen mielessä riemun ja onnen lämmin laine…
Ja hänestä tuntui nyt siltä, että Pohjola ei ollut koskaan ennen hänen silmäänsä näin suurelta näyttänyt. Hän näki täältä korkealta kotikylän iltapäivän tyynessä päiväpaisteessa, valkoisten hankien keskeltä viettävällä jokitörmällä. Siintävinä, sinervänvalkoisina kukkuloina pohotti taivaanrannan tasalla avara, koskematon kiveliö, molemmin puolin syvää jokiuomaa, joka korkeiden vaarojen välistä luikerteli alas Lapin tuntureilta. Aukean kukkulan laella vastasi leuto länsituuli tulijan kasvoihin. Taiteilijan herkässä mielessä tuntui, että se oli tervehdys, koskettaessaan hipiään kuin silitellen.
»Kyllä tämä kuitenkin on suurenmoista, tämä Pohjola», sanoi hän kyytimiehelleen ja paremmin vielä nähdäkseen nousi seisomaan reessä.
»No, on tämä kesällä, vaan talvi on pitkä…» arveli kyytimies,
Alakylän isäntä.
Itäpohjoisesta pohotti laaja, luminen vaaranlaki, aivan metsätön ja kaikkia muita korkeampi.