»Tuohan on Kontiovaaran laki, joka tuolta näkyy?» kysyi hän varmuuden vuoksi.
»Kontiovaara se on. Vaikka en minä ole siellä sattunut koskaan käymään.»
Mutta Martti ei enää kuullut, mitä Alakylän isäntä puheli. Hän vain katseli ympärilleen ja eteensä. Hänen silmänsä sädehtivät, ja sydän sykki riemusta, sillä hänestä näytti, kuin hän näkisi Pohjolan nyt aivan erilaisena kuin ennen. Samahan oli tuttu joki ja kotoinen kirkonkylä kuin ennenkin, samat olivat kaukaiset vaarat ja etäiset kiveliöt! Ja kuitenkin erilaiset! Olivatko hänen silmänsä nyt vasta auenneet näkemään tämän kaukaisen perukan ihanuuksia?
Ja nuoren taitelijan sielussa syttyi ajatus, uusi ja outo. Täällähän olikin se maailma, jota muualta oli hakenut! Täällähän olikin luonnon suuri syli avoimena — suuri maailma, koskematon ja alkuperäinen. Tänne ei kukaan uskaltanut eikä kenenkään rakkaus ulottunut tänne… Mutta hänessä oli nuorta voimaa ja kulumatonta kykyä. Tänne hän uhraisi elämänsä… ja jos voisi palasen tästä luonnosta kankaalle kiinnittää, olisi hän onnellinen…
Kumma ja käskevä oli ollut se halu, joka veti häntä takaisin Pohjolaan. Keskellä Firenzen kukkivaa kesää, tummansinisen taivaan alla, tuli hillitön ikävä, ja ääni rinnassa huusi yötä päivää: Takaisin Pohjolaan!… takaisin Pohjolaan! Valkoisten hankien keskelle… kesäyön kirkkauteen… valon maahan…
Hän oli Pohjolan poika, ja hänen verensä janosi takaisin! Taika oli veriin tarttunut, omakseen oli Pohjola hänet ottanut eikä leikin laskenut poikaansa.
Ja hänestä tuntui, että hän nyt oli herännyt, nyt käsittänyt tehtävänsä! Ja riemu niin suuri täytti hänen sydämensä, ettei hän mitään muuta muistanet.
Valkopäinen Kontiovaaran kukkula paistoi vieläkin itäpohjoisesta, vaikka hevonen jo oli laskeutumassa alas laaksoon päin.
»Uskotteko tulevan kestäviä hankia tänä keväänä?» kysyi hän.
»Semmoiset toiveet kuuluvat olevan kaikilla», vastasi kyytimies, ja hetken perästä, kun tie nousi matalammalle kukkulalle, hän virkkoi: